Stephen King: Auringonlaskun jälkeen

Miksi Stephen King on niin hyvä? Olenko leimautunut häneen liian pienenä vai onko hän vain kertakaikkiaan (kauhun) mestari? Laitoin kauhun sulkeisiin, koska Kingin kirjoissa ehkä parasta on arjen kuvaus: miesten väliset kinkku-sinappileipä- & olut-hetket tai lasten keskustelut puuhun rakennetussa majassa. Kingin arkipäivän hahmot ovat hivenen raadollisia (kuten mekin) ja heidän päässään poukkoilee kummallisia ajatuksia (kuten meidänkin), vaihdellen hupaisista kammottaviin.

Kauhu hiipii aina näyttämölle varkain. Tammen julkaiseman uuden kokelman kolmessatoista tarinassa on yliluonnollista kauhua vain osassa, ja niistäkin se pakollinen hirviöjuttu on selitettävissä aistiharhoiksi. Tarina psykiatrin pakeille tulevasta pakkoneurooseista kärsivästä potilaasta onkin parasta Kingiä; kuka meistä ei olisi laskenut rivissä olevia esineitä tai kenestä hiljainen metsä ei olisi joskus aivan yhtäkkiä näyttänyt uhkaavalta.

Viihdyttävämmästä päästä (jos kärsit ahtaanpaikankammosta ja tykkäät rypeä siinä) oli kertomus vihamiehensä toimesta kaatuneeseen työmaavessaan suljetuksi joutuvasta miehestä. Tässä stoorissa on anarkistista voitonriemua. Loppuselityksissä King kertoo jutun kirjoittamisen olleen arveluttavan hauskaa lähinnä aihepiirin edellyttämien ruokottomuuksien johdosta. Minulla on 2- ja 4-vuotiaat lapset joten aihepiiri on kotonamme (korkeakirjallisuuden lisäksi) jokapäiväinen keskustelunaihe ja huumorintajumme varsin samanlaiset (juu, ja minä taas olen 34-v), joten arvostin Kingin rohkeaa tarttumista vessahuumorin ja kauhun yhdistelevään oivaan alalajiin.

Muissa tarinoissa sivutaan ennakkoaavistuksia, rakkautta kuoleman rajan ylitse, kaksoistornien romahtamista, ihmeparantumisia ja murhanhimoisia kesäasukkaita. Osa novelleista ei ole juoneltaan muuta kuin vanhoja kunnon kummitusjuttuja, mutta henkilöiden taustan, elämäntilanteen ja ihmissuhteiden rakentaminen tekee niistä kiinnostavia kertomuksia.

King itse toivoo loppukaneetissaan että kirja pitelisi lukijaansa pelosta unettomana edes tunnin-pari valojen sammuttamisen jälkeen. Itse toteaisin, että on erikoista miten kauhukirja saa kylmien väreiden lisäksi paikoin nauramaan ja lopuksi jättää lukijalle hyvän mielen (vai olenko vain paatunut - viittaan yhä aikaisin aloittamaani King-harrastukseen).

Arvelisin kuitenkin että takana on nimenomaan Kingin humaani ihmisymmärrys ja vähän kiero huumorintaju - ryppyotsaisiahan novellit eivät ole. Tämä on lahja jos mikä!

Kirjamarkkinointi siirtyy nettiin

Kustantamojen markkinointi- ja viestintäosastoilla mietitään kuumeisesti samaa kuin muillakin aloilla: miten muuttaa tyytyväiset asiakkaat suosittelijoiksi? Vinkkejä ja suositteluja haetaan eniten netistä ja sosiaalisesta mediasta saarnaavatkin nyt kaikki kynnelle kykenevät: viestintä-, media-, mainos- ja digitoimistot (sekä kaikki muut mahdolliset jotka haluavat osansa kakusta). Ne yritykset jotka Web 2.0:ssa eivät vielä ole, potevat huonoa markkinoinnillista omaatuntoa.

Kirjapiirit ovat valtavan suosittuja ja kirjavinkkisivuja sekä kirjablogejakin on jonkin verran. Kirjan suositteleminen kaverille kahvipöydässä saattaa saada hänet ostamaan sen, mutta jos suosittelu tapahtuu esim. Facebookin kautta, saattaa sata muutakin ihmistä innostua ja ostaa kirjan. Voisiko meidät lukutoukat valjastaa levittämään uutuuskirjoista hyvää sanomaa?

Tätä yrittää ainakin Gummerus, jonka Facebook-kampanjan kautta useamapikin kirjabloggari tilasi "tykkäämällä" John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen. Sivustolla on 485 tykkääjää, 500 ensimmäistä sai kirjan (osa on saattanut poistaa sivuston listaltaan kirjan saapumisen jälkeen). Sivulla ei suoraan kehoitettu arvostelemaan kirjaa, mutta keskusteluosiossa voi siitä kertoa mielipiteensä. Tähän mennessä vasta jokunen on aktivoitunut.

Ilmeisesti Gummerus on kirja-alan edelläkävijä (!) word of mouthin hyödyntämisessä, sillä pääsin Avun lukupiiriin joka on myös Gummeruksen järjestämä. Ilmoittautuneiden joukosta valittiin tietty määrä, jotka saavat kolme dekkaria luettavakseen. Kirjailijat ovat minulle uppo-outoja, joten luen ne mielelläni: Douglas Preston - Isku, Lincoln Child - Utopia sekä Douglas Preston & Lincoln Child, Kuoleman asetelma (kuulostaa vähän Remekseltä - eikö vain?).

Tähän kampanjaan valitut taas sitoutuvat lukemaan kirjat ja antamaan niistä arvostelunsa netin kautta. Arvosteluja saatetaan myös siteerata mainonnassa.

Mietin itse näitä asioita työkseni ja vaikka en tunne sen tarkemmin kirja-alaa, arvelisin että sanoma- ja naistenlehtien arvostelut sekä hyllysijoittelu kirjakaupoissa ovat keskeisiä kirjan myynnille. Näkyvyys netissä vähintäänkin tukee tätä ja tietyn kohderyhmän kirjoissa voi aivan varmasti olla jopa keskeinen tekijä.

Peter Franzén: Tumman veden päällä

Tammi, 2010.

Perhehelvettiä on vaikea kuvailla vailla katkeruutta. Niin Franzén kuitenkin tekee pitkälti omaelämänkerrallisessa esikoiskirjassaan Tumman veden päällä.

Päähenkilö Pete on pieni poika joka on kuvattu todenmukaisesti kiintymyksen-, häpeän- ja vihantunteineen. Aina välillä lukija muistaa: ai niin! tuollaista oli olla lapsi. Myös ympäröivän maailman kuvaus on ihastuttavan onnistunutta niin lapsen näkökulman osalta kuin kuvauksena elämästä pohjoisessa, sekä ajankuvauksena (...muistatko vielä sunnuntai-iltapäivän mustavalkoiset Tarzan-leffat, joiden aikana ulkona alkoi jo pimetä?) .

Petellä on ympärillään lämpimiä ihmisiä: mummo ja pappa, äiti ja pikkusisko Suvi. Myös uusia sukulaisia astuu kuvaan mukaan. Kaikkia käänteitä ja taustoja ei kerrota suoraan, vaan maailma esittäytyy lukijalle hieman kaoottisena ja selittämättömänä, paikoin lähes maagisena, kuten pienelle lapselle.

Peten perhe on onnellinen, mutta vähitellen asiat kotona alkavat liukua tilanteeseen jossa niiden ei pitäisi olla. Isä ja äiti riitelevät öisin, välillä isä makaa sohvalla ja välillä joudutaan lähtemään yöllä mummolaan. Tilanne kulminoituu rujosti ja Peten on pakko nähdä isänsä uusin silmin.

Vaikka Peten perhe ajautuu kuiluun, on kirjassa hämmentävää ilkeiden aikuisten vähyys. Lapsuuskuvauksissa on tavallisesti helppo vääntää lukijasta sympatioita, kun viranomaiset, terveydenhoitajat ja opettajat ovat tylyjä ja ymmärtämättömiä. Peteä ympäröivät leppoisat, vaikkakaan ei täydelliset, aikuishahmot, joka on varmasti lapselle jonkinlainen selviämisen tae kun kotiolot ovat kurjat.

Jos joku (muukin kuin minä) ilkeä kyynikko epäilee, että tämä kirja on näyttelijän tapa hankkia lisätuloja rahastaen lapsuutensa kovilla kokemuksilla, hän(kin) erehtyy. Kirja on kirjoitettu taitavasti ja kauniisti. Se ei saarnaa, valita, eikä sorru halpoihin ratkaisuihin.

Vaikka teemana on lapsuuden loppu, on tarinan kantavana voimana toivo, positiivisuus ja rakkaus. Pientä Peteä jäi ikävä!

SYKSYN kirjalistat

(Kuva: Pia Nikkinen, Etelä-Karjalan kuvapankki)

Olen kurja ilonpilaaja kun puhun syksystä, vaikka aurinkokin näyttää taas pilkistelevän... Näin loman loputtua tuntuu vain että tässä se kesä nyt sitten oli. Homma hoidettu!

Ajattelin lukea hieman systemaattisemmin syksyllä. Muutakin kuin vain käteeni ensimmäisenä osuvia ajanviettokirjoja. Esim. HS:n loistavasta klassikkoautomaatista voisi hakea muutaman teoksen, joihin tutustua.

Ja sitten muutaman uutukaisen kirjan. Kävin kurkkimassa kustantamojen syksyn uutuuksia. Julkaistavien kirjojen määrä on VALTAVA! Miten nämä ikinä voivat kaikki maksaa itsensä takaisin Suomen väkiluvulla? En yhtään ihmettele, että ala on hankala ja turbulenssissa.

Vaikka kyllä olisi kiva olla töissä kustantamossa...!

Nyt listalla ovat:

Suomalaiset

Laura Honkasalo: Eropaperit

Eve Hietamies: Yösyöttö

Peter Franzen: Tumman veden päällä

Vakavastiotettava kirjallisuus :-)
Alice Munrolta on tulossa uusi suomennos.

Thomas Mann: Tohtori Faustus (maannut hyllyssä vuoden - jumaloin Mannin novelleja yli kaiken, mutta tämä on niin paksu...)

Italia-teemaisia

Annakaisa Iivari: Juhannus italialaiseen tapaan

Kirsi Piha: Medicien naapurissa: pieni talo Italiassa

Tositarinat

Sarita Skagnes: Vain tytär

Kauhu

Stephen King: Auringonlaskun jälkeen (teinivuosieni - ja muidenkin - suosikkikirjailija!)

Onko vinkkejä/inside-tietoa syksyn muista uutuuksista?

Skandi-invaasio veronalaisessa kirjakaupassa

Giunti al Punto on ehdoton lempikirjakauppani Veronassa, siksikin että se on auki puoleenyöhön! Pienessä prosecco-hiprakassa illallisen jälkeen tulee ostattu entistä löyhäkätisemmin kirjoja.

Muu kuin italiankielinen valikoima on hyvin pientä. Vampyyrikirjat olivat englanninkielisessä tarjonnassa hyvin edustettuina. :-) Huomasin myös että Harrisin Sookie Stackhouse -kirjat oli kaikki jo käännetty italiaksi.

Skandidekkaristien valikoima taas oli hurmaavan suuri. Ruotsalaisista dekkaristeista löytyivät kaikki isoimmat, sekä uudemmista esim. Camilla Läckberg. Myös Ted Lapiduksen Stockholm Noir II oli jo käännetty, suomeksi se on vasta tuloillaan. Sen lisäksi löytyi paljon minulle täysin tuntemattomia ruotsalaisia dekkarikirjailijoita.

Ja ihana yllätys oli nähdä Sofi Oksasen La Purga (Puhdistus) paraatipaikalla hyllyssä! Kirjaa myös kehuttiin Italian Vanity Fairissa aloituksella: "Ihanaa, vihdoin skandikirjailija, joka ei kirjoita dekkareita!"

Italialaisissa kirjakaupoissa on hämmentävän laaja valikoima tosikertomuksia kolmannen maailman ja arabimaiden naisten kohtaloista. Kansikuvassa tietysti huivin raosta pilkistävät kauniit silmät ja nimenä jotain tyyliin: Elämäni vankina/Elävältä poltettu/Lapsimorsiamen kohtalo/Pakomatka häkistä/Hunnun orjana tms...

Genren kirjoille on omistettu valehtelematta kokonainen pitkän pitkä hyllykkö. Ilmeisesti ne myyvät! Sosiologi voisi analysoida miksi italialaiset naiset (oletettavasti) haluavat lukea niitä.. Ehkä prosessoidakseen oman yhteiskunnallisen asemansa epäkohtia?

Joukossa vilahti tosin yksi helmi: Fatima Mernissin Lapsuuteni haaremissa. Nimi voisi lupailla skandaalinkäryistä kauhukertomusta, mutta tämä on lämminhenkinen ja viisas kirja. Mernissi on marokkolainen tutkija joka kuvaa lapsuuttaan usean perheen yhteisasunnossa, rehellisesti mutta herttaisesti. Suosittelen!

Leimattua naisen lihaa / Italian TV

Törmäsin L'espresso-lehdessä kirjoitukseen Lorella Zanardon dokumentista Il Corpo delle Donne (naisten kehot), joka on julkaistu kesällä netissä - räjäyttäen keskustelun ja hätähuudon naisten esittämisestä Italian TV:ssä.

Kävin katsomassa dokumentin, joka on kuvastoltaan pöyristyttävää ja analyysiltään kiihkoilemattoman viiltävää, suorastaan melankolista. Dokumentti koostuu pätkistä eri prime time -ohjelmia ja niiden esittämiä vähäpukeisia, leikeltyjä, toisiaan vastaan usutettuja naisia ja heitä halvalla pistäviä miehiä.

Italia on tunnettu sirkusmaisesta ja seksistisestä visuaalisesta kuvastostaan. TV:ssä esitettyjen naisten nöyryyttämisessä ei enää kuitenkaan ole kyse estetiikasta. Miten tällainen jokapäiväinen aivopesu vaikuttaa pieniin tyttöihin ja poikiin? Ja miten tähän on tultu maassa, jossa 70-luvulla oli vahva feministinen liike ja tänään älykkäitä ja asiallisia naisia huippututkijoina ja liike-elämässä?

Dokumentin sisällöstä kertoo jotain se, että lopun pätkä sai minut itkemään. Siinä on koukuista ripustettu ilmakuivattuja kinkkuja, joiden joukkoon ripustetaan katosta roikkumaan tyttö takapuolen paljastavat stringit yllään. Tytön kikattaessa hämmentyneenä ja sätkiessä avuttomana ilmassa, leimaa lihakaupan myyjä hänen pakaransa samanlaisella leimalla kuin kinkut.

Jotenkin tyttölapsen äitinä tuo kuva oli äärimmäisen surullinen.

Tämä todella laadukas dokumentti löytyy englanniksi teksitettynä: http://www.ilcorpodelledonne.net/?page_id=91

Oheisesta linkistä löytyy englanniksi mielettömän hyvä kirjoitus dokumentista, Italian telkkarista ja yhteiskunnan ilmapiiristä:

http://www.cbc.ca/arts/tv/story/2009/12/11/f-womens-bodies-italian-television.html

Ks. myös helmikuiset kommenttini mm. mainoksista Italian TV:ssä:

http://kirjapeto.blogspot.com/2010/02/kirjat-hiiteen-ja-televisione-paalle.html

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Luin tämän italiaksi - Il bambino con il pigiama a righe - mutta se on myös suomennettu, koska muistan lukeneeni joitain arvosteluja.

Mitä voin sanoa tästä kirjasta? Ilmeisesti hyvin käyttäytyvän kirjabloggarin pitäisi noudattaa takakannen linjaa ja olla paljastamatta juonta, jotta lukija saa itse keksiä mistä on kyse. Kirja on alunperin tarkoitettu nuorisokirjaksi, mutta ainakin aikuinen lukija (ja veikkaan että nuorikin) huomaa kyllä varsin pian, vain muutaman sivun jälkeen mistä on kyse.



Jos et halua tietää, älä siis lue tästä eteenpäin.



Tarina on kerrottu lapsen näkökulmasta ja kirjoitettu sadunomaisesti esimerkiksi toistoa ja yksinkertaistamista hyväksi käyttäen. Päähenkilö Bruno on 9-vuotias poika toisen maailmansodan aikaisessa Saksassa. Perhe joutuu jättämään kauniin kotinsa Berliinissä, ystävät ja isän ammattia paheksuvan rakkaan isoäidin ja muuttamaan Puolaan isän työn perässä.


Brunolle ei ole koskaan selvinnyt mitä isä työkseen tekee, mutta jotain hyvin tärkeää se on. Lukijalle valkenee pian, että isä on natsiupseeri ja johtaa Auschwitzhin tuhoamisleiriä. Uusi koti on ankea, muita lapsia ei ole lähimaillakaan ja Brunon ikkunasta näkyy vain outoja parakkeja piikkilanka-aidan takana. Aidan takana vaeltaa ihmisiä joilla kaikilla on raidallinen pyjama.



Tekemisen puutteessa Bruno suorittaa tutkimusretkiä ja päätyy piikkilanka-aidan luo. Sen toisella puolella istuu samanikäinen, laiha, kuoppasilmäinen poika pyjamassa. Shmuel ja Bruno ystävystyvät salaa aidan eri puolilla istuen.



Kirja tarjoaa uudenlaisen näkökulman juutalaisvainoihin. Sen idea on paljastaa yhden ihmisryhmän sorron järjettömyys viattoman lapsen kysymysten kautta sekä rinnastaen kaksi samaan aikaan syntynyttä lasta: miksi toinen saa roast-beefiä illalliseksi kun toisen kohtalo on lyönnit ja erottaminen vanhemmista?



Asettelu on vain viety niin pitkälle, että se alkaa jo ärsyttää. Päähenkilö olisi ollut uskottavampi 6-vuotiaana. Tuntemani 9-vuotiaat ovat skarppeja ja fiksuja. Brunon naivius ja ymmärtämättömyys on tietysti seurausta saksalaisesta kasvatuksesta, jonka uhri kyselemättä totteleva isäkin on. Vanhemmat eivät selitä tai kerro Brunolle mitään ja hänen pitää seurata sääntöjä vastaan pukisematta.



Siltikin Bruno tuntuu suorastaan törpöltä, vaikka ilmeisesti maailmasta paljon enemmän ymmärtävä Shmuel pitää häntä hyväsydämisenä. Spartalaisesta kastatuksesta huolimatta/johtuen ei Brunolla myöskään ole paljon selkärankaa, vaan hän esimerkiksi syö kävellessään suklaakakun palan, jonka oli aikonut viedä luurankomaisen laihalle ystävälleen.



Jos päähenkilön tekee näin pöhelöksi, ei voi vaatia että lukijaa liiemmin itkettäisi loppuratkaisu.



Ajattelin kuitenkin lainata myös leffan; lapsinäyttelijät ja ajankuvaus voisivat tehdä sen mielenkiintoiseksi.

------

Jatkuu saman päivänä... kävin hakemassa leffan lainaan ja sain jopa katsottua sen putkeen (lapset isoäidin kanssa kävelyllä).

Harvoin käy niin, että leffa on kirjaa parempi mutta nyt väittäisin melkeinpä niin. Leffassa oli ajankuvaa ja interiöörit sekä vaatteet kuvittivat kirjaa mahtavasti. Bruno oli sympaattisempi ja uskottavampi hahmo, ei niin yksinkertaisen oloinen kuin kirjassa. Myös äidille oli annettu loogisempi, isompi rooli. Pidin myös loppuratkaisun eroavaisuudesta. Kannattaa katsoa.