Ilkka Raitasuo & Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa

Mielenkiintoinen kertomus Anna Lappalaisen elämästä sen osalta mitä on saatu rekonstruoitua sairaskertomuksista ja hänet tunteneiden kertomista anekdooteista. Samalla käytännönläheinen historiikki mielisairaanhoidosta Suomessa.

Anna Lappalainen alias Prinsessa oli sijaiskodeissa elänyt tyttö, joka aikuistuttuaan sairastuu ja viettää käytännössä koko elämänsä mielisairaalassa 92-vuotiaaksi. Selviytyäkseen sairaudestaan, elämästään ja ympäristöstään ja luodakseen oman onnellisuutensa, kehittää hän itselleen ylhäisen persoonallisuuden tuoden iloa ja väriä yhteisönsä elämään. Kirja on neutraali näkökulmaltaan, päähenkilö Prinsessaa ei romantisoida vaan kerrotaan myös hänen vaikeasta ja negatiivisesta käyttäytymisestään.

Mielisairaanhoitoa sen sijaan kohdellaan lähes silkkihansikkain. "Raskaita hoitomuotoja" kappaleen nimen olisi voinut muuttaa muotoon "sadistisia hoitomuotoja". Toisaalta kirjoittajat yrittävät valottaa, miten shokki- tai kouristushoitoa pidettiin tuolloin ihan oikeasti terapeuttisena (ja sähköhoitoahan käytetään toimivasti vieläkin). Ne olivat myös tehokkaan lääkityksen puutteessa ainoita vaihtoehtoja, joilla voitiin yrittää helpottaa potilaan ahdistusta ja harhoja. Mielisairaanhoidossa oli jo tehty suuria edistysaskelia, muun muassa muuttamalla ympäristö miellyttäväksi ja kauniiksi. Tarkoitus siis pääosin oli hyvä, mutta kirjassa kerrotaan myös miten Annalle annettiin voimakasta pahoinvointia aiheuttavaa apomorfiinia rangaistukseksi huonosta käytöksestä.

Olisi mukava tietää enemmän Annan lapsuudesta, nuoruudesta ja sairastumista edeltävistä tapahtumista. Hieman saamme makustella 20-luvun Helsingin seura- ja arkielämää hänen kauttaan. Parasta antia kirjassa ovat aidot kirjeet ja sairaskertomukset, jotka on kirjoitettu ajan henkeen ja ihanalla vanhalla ulosannilla.

Hurjan surullinen tarina silti oli ja jäi miettimään, mitä Prinsessa masennuskausinaan tunsi ja ajatteli yksin eristyksissä maailmasta.

Leffan traileri:

George R.R. Martin: Kuninkaiden koitos

Koukussa ollaan!

Onneksi sarjassa on vielä jäljellä osia ja suomentamatontakin materiaalia. Ja kirjat eivät todellakaan lopu kesken. Järkälemäisen tarinan vetävyyttä lisää se, että näkökulma ja päähenkilö vaihtuu kussakin luvussa. Lukijalla on omat lempihenkilönsä (minulla Tyrion, Sansa ja Arya), joiden tarinan jatkoa odottaa kiihkeästi.

Jokainen luku on rakennettu yllättäväksi, pysäyttäväksi ja todelliseksi page turneriksi lähes Dan Brownin tapaan (anteeksi kaamea loukkaus :-D). Mielenkiinto siis syttyy aina uudelleen ja säilyy vaikka päähenkilö ei olisi se suosikki. Toisen kirjan loppuun ehtineenä tajuaa vain että tarinoiden lankoja ei tulla solmimaan yhteen lähiaikoina. Jon Nietos vain ajautuu yhä syvemmälle muurin takaiseen villien maailmaan, Talvivaara tuhotaan ja jäljellejääneet Starkit ovat kuka missäkin, prinsessa Daenerys taas ei millään tunnu pääsevän meren takaa valtaistuinapajille.

Kysymys kuuluukin: selviääkö esimerkiksi Jon Nietoksen äidin henkilöllisyys vasta kolmetoista saman kokoisen romaanin päässä vai kuinka kauan kirjailija aikoo lukijaansa kiusata?

Kuninkaiden koitos on aika taistelupainotteinen, valtakunta on ajatunut kaaokseen. Kuningasehdokkaita putkahtelee joka nurkasta, miestä lakoaa kuin heinää ja veri roiskuu. Juonittelut kukoistavat ja yksittäisten ihmisten kohtalot ovat kurjia. Henkilöhahmot ovat kaiken kaikkiaan värikkäitä ja moniulotteisia, pahat eivät ole aivan pahoja ja hyvät eivät aina fiksuja tai sittenkään niin hyviä. Uusin ja kiinnostavin, säälittävä megapahis on holhokkipoika Theon, joka kääntyy Talvivaaraa vastaan. Mutta kysyn vain mikä kirjoittajaa viehättää ronskimman puoleisesti normaalin yli menevässä veli-sisar-läheisyydessä (Viserys&Daenerys, Cersei&Jaime sekä Theon&Asha) - yök riittää jo!

Tulen ja jään laulu on siis tämän kesän teema (lämpötilankin suhteen). En malta odottaa että saan seuraavan osan käsiini.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Kirja johon eläytymällä saa kehiteltyä varsinaisen pakokauhun.

Ja mukana spoileri.

Päähenkilöt ovat oppilaita idyllisessä sisäoppilaitoksessa Englannin maaseudulla. Lapsia kehotetaan varjelemaan itseään ja pitämään kehonsa vapaana tupakoinnista ja muusta sitä saastuttavasta. Oudot rutiinit ja sattumukset saavat lapsilta erikoisia selityksiä. Aikuisempina, epävarmaa kohtaloaan odottaessaan maailmanselitykset muuttuvat vielä erikoisemmiksi, kuin Kärpästen herran lasten.

Kohtalo on tietysti kammottava ja luonnoton. Hirveintä on, miksi sitä vastaan ei kapinoida. Lähdetä, paeta, taistella. Tämä on kirjan ydinkysymys. Näen kysymyksen allegorisena. Samalla lailla kun päähenkilöt ja heidän kaltaisensa antoivat elämänsä mitä konkreettisemmin muiden käyttöön (kuolemaan asti johtavilla elinsiirroilla), annamme me aikamme ja tavallaan myös elämämme tarkoituksen työelämän ja kapitalismin käyttöön.

Kiitos ja anteeksi. Olen kesälomalla ja oikeasti pikkuporvarillinen. Mutta kirja on hyvä, joskin surullinen. Ja Ishiguro on hyvä tähän mennessä kolmen kirjan perusteella. Pitkän päivän iltaa en ole vielä lukenut, se on varmasti seuraavana jonossa.

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli

Kevään kirjatapaus ei ole suinkaan ollut minulle kirjallisuuden Nobel tai Finlandia (milloin ikinä ne jaetaankaan). Se on luonnollisesti ollut Valtaistuinpeli, Tulen ja jään laulu -fantasiasarjan avausosa. Loistava Game of Thrones TV-sarja johdatti minut kirjakauppaan. Kirjan ja sarjan maailma on keskiaikatyyppinen fantasiamaailma, jossa elävät kaikki perusmyyttimme, mysteerimme ja arkkitarinamme hieman maustettuina ja naamioituina. Siksipä kirja onkin niin viehättävä. Se vetoaa kaikkiin jotka nauttivat mökin kirjahyllystä löytyneiden vanhojen tyttö- ja poikakirjojen moraalikäsityksestä, kunniasta ja oikeudentunnosta. TV:n puolella sarjan tekee hyväksi erityisesti sen casting, kauniit eivät ole ihan niin kauniita eivätkä komeat ihan niin komeita. Persoonallisen näköisistä näyttelijöistä ylivoimaisin on karismaattinen kääpiö Tyrion. Mieletön hahmo, johon katsoja samaistuu!

 Tässä vähän fiilistä:

Mutta kuka on kehdannut tehtailla näin surkean kannen pokkariin. Minäkin olisin kyennyt parempaan Word+Paint-yhdistelmälläni (ks. edellinen postaus):

Uusi ulkoasu

Word ja Paint eivät tosin ole ehkä niitä nykypäivän graafisen suunnittelijan avantgardistisimpia työkaluja.. Niillä kuitenkin nyhversin ja aikaa meni 5 tuntia. Krhm. Löysin myös Google+-kuvakäsittelyohjelman joka on aika mainio ja helppo. Olisin kyllä voinut antaa homman ammattilaiselle ja maksaa blogini freesaamisesta. Sopivia saa vinkata ensi kertaa varten. :-)

Elisabeth Kostova: Historiantutkija

WSOY, 2006.

Ensivaikutelma: Kirja, joka kertoo kirjoista ei voi olla huono. (Paitsi Tuulen varjo.)

Loppumaku: Mysteerit kuulostavat aina alussa kiehtovilta, mutta kun ne paljastuvat, ovat ne aina jotenkin banaaleja.

Lukutoukkia kiehtovat aina kirjat, jotka kertovat kirjoista. Vanhoista pölyisistä, nahkakantisista kirjoista, jotka valitsevat lukijansa eikä toisin päin, ja vetävät nämä lupaa kysymättä syvälle mustaan maailmaansa. Sellaisista on kyse tässäkin tarinassa. Kirjassa liikutaan vampyyrilegendojen maisemissa, Transylvaniassa, mutta myös Englannissa, Yhdysvalloissa, Istanbulissa sekä rautaesiripun takana.

Jännitysseikkailun tapahtumat rullautuvat käyntiin päähenkilöiden löytäessä antiikkisen kirjan, jonka tyhjät sivut avautuvat keskeltä jossa levittäytyy kirjan ainoa kuva: siivekäs lohikäärme. Kauhistuttava kuva tuntuu vastustamattomasti kutsuvan selvittämään lohikäärmeen arvoitusta. Samalla asiaa penkoville tapahtuu outoja tapaturmia.

Tarinaa kuljettavat eteenpäin 16-vuotias äitinsä menettänyt tyttö, jonka surumielinen diplomaatti-isä pitää tätä suojelevasti eristyksissä maailmasta. Tyttö saa käsiinsä kirjeitä, jotka johdattavat tämän selvittämään isän salassa pitämää puolta elämässään.

Juoni kulkee eteenpäin historiantutkijalle luontevasti eri aikatasoilla, vanhojen kirjeiden ja dokumenttien kautta. Kostova itse on historioitsija ja välillä kirja ajautuu hieman liiankin tarkkaan dokumentointiin ja metodologian selostukseen.

Rationaalinen lähestymistapa yhdessä vampyyritarinan kanssa joka kirja kuitenkin on, toimii hyvin. Lukija punnitsee pitkään onko kyse oikeasti yliluonnollisesta vai ainoastaan tarujen heräämisestä henkiin tutkijan mielikuvituksessa. Kirjan lopulla vaaka kallistuu kuitenkin selkeästi selittämättömän puolelle.

Kirjassa parasta ovat päähenkilöiden vanhempien mysteerit, jotka selviävät vähitellen, sekä ympäristön kuvaus värikkäissä, unohdetuissa Romanian pikkukylissä, Istanbulissa ja Espanjan vuoriston munkkiluostarissa.

John Alvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

Gummerus, 2011.

Ennakkovaikutelma: Metsästä löytyneet (vaihdokas)lapset ovat kiehtoneet jo muinaistarujen kertojia.

Loppumaku: Kirja alkoi hienosti psykologisella kauhulla ja päättyi splatteriin. Ehkä ensin mainitulla lajityypillä on vaikeampaa luoda loppueskalaatiota.. vrt vaikkapa Carrie.

Nuorten tyttöjen syrjäytyminen, eristäytyminen, masennus, kosto nöyryytyksistä, narsismi. Kun teemana on tämä, missä muualla puhkeaisi kukkaan yhtä totaalinen omakuvan vinoutuminen ja todellisuuden vääristyminen kuin Idolsissa?

Kirjan päähenkilö on karismaattinen, tunteeton mutta toisten ihmisten tunteita kuin kitaran kieliä kosketteleva Theres. Theres on löytynyt vastasyntyneenä vauvana metsästä, muovipussissa matalaan hautaan kaivettuna. Hän on erikoinen lapsi, joka kasvaa äärimmäisissä olosuhteissa, narsismin ja itsekkyyden ympäröimänä. Kuten aina, jätetään avoimeksi onko Theres a) autisti b) muovipussissa aivovaurion saanut c) olosuhteiden häiriinnyttämä d) vai vain outo ja paha.

Viimeiseen vaihtoehtoon ei lukija kuitenklaan kallistu. Theres on pikemminkin kuin muukalainen toiselta planeetalta joka tarkkailee ihmisiä ymmärtämättä heitä. Hän ei tee mitään ilkeyttään, vaan yrittää oikeasti ymmärtää ihmisten motiiveja ja toimintatapoja. Theresin pään sisälle emme kuitenkaan pääse.

Toinen päähenkilö, Theresin vastapari, Teresa, taas tulee tavallisesta, mukavasta alemman keskiluokan ydinperheestä. Miksi hän sitten liukuu mustaan maailmaansa, ilman mitään erityistä syytä. Entä sadat ja tuhannet muut samanikäiset tytöt?

Lindqvistin ensimmäisessä kirjassa Ystävät hämärän jälkeen oli kaunista lähiöangstia ja yliluonnollisen sekoittumista ankean mondaaniin. Kirja käsitteli vampyyriteemaa raikkaan poikkeavasti (myös leffa on loistava) ja splatterosiot olivat pienessä roolissa. Oikeastaan kirja peilasi lasten yksinäisyyttä, juurettomuutta, vanhempien poissaoloa ja koulukiusausta. Toista kirjaa, joka kertoo kuolleiden sukulaisten palaamisesta zombeina en ole lukenut. Kultatukka, tähtönen käsittelee taas kipeää teemaa teini-ikäisten fyysisestä ja henkisestä yksinäisyydestä, mutta tällä kertaa myös veri roiskuu.

Läträäminen ei ole oikein mieleeni, varsinkin kuin tarina on muuten niin hienosti rakennettu ja kauhu ja makaaberi pääsee paremmin oikeuksiinsa hyvin stephenkingmäisessä Theresin perhekuvioiden maalailussa. Theresin ottoisän toilailut ovat tavattoman karmean ja arkisen yhdistelmiä ja saavat lukijan naureskelemaan itsekseen.

Kirjan sorrettujen kerhosta tuli hiukan mieleen Kaurasen Pelon maantiede ja Henning Mankellin maahanmuuttajatyttöjä käsittelevät kirjat. Saavatko tytöt lukijan sympatiat puolelleen vain siksi että he ovat pelokkaita ja onnettomia? Vai ovatko he yhtä pahoja kuin kuka muu tahansa? Vai manipuloituja ilman omaa tahtoa? Vai odottivatko he vain tekosyytä riistäytyä irti arkielämänsä konventioista ja antaa takaisin.

Iskuporalla.