Torey Hayden: Sähkökissa

Häiriintyneet lapset (eivät toki omani) ja lentomatkustaminen kuuluvat jotenkin yhteen. Ehkä siitä syystä mukaani tarttuu aina Helsinki-Vantaalta Torey Haydenin uusin (mm. tämä). Muovailuvahalla läträämisen terapeuttisista vaikutuksista lukeminen limittyy mukavasti lentoruuasta nauttimiseen.

Sähkökissa ei ole tositapahtumiin perustuva. Hayden on noussut bestseller-kirjailijaksi kertomalla löyhästi naamioiduista tosielämän potilaskertomuksista. Tyypillisesti kyseessä on ollut vaikeasti häiriintynyt lapsi, jonka Hayden ottaa siipiensä suojaan ja jonka taustan kaikki kamaluus vähitellen paljastuu, samalla kun lapsi ehkä pelastuu elämälle ja tulevaisuudelle ensimmäisen hänestä välittävän aikuisen turvin.

Sähkökissa on fiktiivinen romaani joka pyörii aihepiirinsä puitteissa samassa terapiakentässä. Lisäksi Hayden on ympännyt teemaksi todellisuuden olemuksen ja sen eron mielikuvitukseen: jos kuvitteellinen tarina vaikuttaa ihmisten todelliseen elämään, eikö sekin siis ole todellisuutta?

Haydenin tuotannon uusimpien kirjojen kohdalla olen jo pohdiskellut, lieköhän tarinat enää todellisuuteen pohjautuvia vai kuvitteellisia, vaikka niitä tositarinoina onkin markkinoitu. Päädyin siis pohtimaan, oliko edellä mainittu tematiikka Haydenin vastaus näihin epäilyihin (joita varmasti ovat esittäneet muutkin kuin minä)? Jos kuvitteellinen tarina siis vaikuttaa todellisiin ihmisiin, esimerkiksi saaden nämä kohtelemaan lapsia hyvin tai puuttumaan lasten kaltoinkohteluun, eikö tarina siis olekin jollain tasolla todellisuutta (vaikka olisikin keksitty)?

Sähkökissa on ihan kelvollinen yritelmä romaaniksi jos on lukenut Haydenin aikasempia ja tietää mitä odottaa. Häiriintyneen lapsen tarina ei ole niin kamala kuin tositarinakirjoissa, mikä on ihan kiva, ja mukaan on ympätty rinnakkaiskertomus joka liikkuu fantasian maailmassa. Kyllä Haydenilla on tarinankertomisen taito, enkä usko että asialla on ollut kustannustoimittaja koska logiikka ja lankojen yhteensitominen jää paikoin hieman hataraksi.

Kirja oli oivallinen matkalukemiseksi. Seuraavaksi on aika siirtyä mukaan lomalle raahaamani Sodan ja rauhan ykkösosan pariin taannoisen TV-dramatisoinnin innostamana....

David Nicholls: Sinä päivänä

Otava 2011.

Näin käy joskus. Joku muu sanoo kirjasta jo kaiken. Nyt se oli Juhani Karila HS:n arvostelussa.

Samaa mieltä olemisen lisäksi voin ainakin julistaa kirjan Heinäkuun Viralliseksi Kesäkirjaksi! Tämä on takuukamaa rannalle ja riippumattoon oikeastaan kolmesta syystä.

Ironinen ja nokkela dialogi jaksaa naurattaa (Nicholls käsikirjoittanut mm. Rimakauhua ja rakkautta -sarjaa). Tarinassa on hauskuuden vastapainona tummia sävyjä - eikä vain messevää draamaa vaan perusharmaata elämän luisumista ohi. Sen lisäksi tarinaan todella voi eläytyä, jos on joskus ollut angstissa ryveskelyä tyylikkäänä pitävä nuori opiskelijaneitokainen tai vastaavasti nuori kundi jonka ammatinvalinta perustuu siihen, mikä on tyylikkäintä ilmoittaa ammatikseen baarissa tapaamalleen tytölle (kirjanpitäjä? valokuvaaja?).

Tarinan kaksikko Emma (se tiedostava opiskelijatyttö alemmasta sosiaaliluokasta) ja Dexter (komea, etuoikeutettu poika, jonka katse tähyää Emman olan yli parempia maisemia, parempaa tulevaisuutta, parempia seuralaisia...) tapaavat viimeisenä päivänä yliopistolla. Satunnaisen kohtaamisen oli tarkoitus jäädä sellaiseksi, mutta Em ja Dex takertuvat toisiinsa jollain näkymättömällä kuminauhalla, joka vetää heitä välillä lähemmäs ja välillä kauemmas toisistaan. Side kestää Dexterin ekstaasinhuuruiset TV-juontajavuodet, Emman torjuvan itseironian ja hautautumisen pikaruokapaikan tarjoilijaksi, seurustelut paremman puutteessa tai näyttämisen halusta, perheenperustamiset ja -hajoamiset.

Ja tulevaisuus, joka näytti niin kaukaiselta, tulee loppujen lopuksi pikemmin kuin odottikaan. Aikaa ei olisi syytä tuhlata... Sujauta tämä olkikassiisi nenäliinapaketin kera. Sniff.

Kummitusjuttuja - huu!

Vanhoja kunnon kummitusjuttuja, mutta tyylillä. Niitä en olekaan lukenut sitten Cantervillen kummituksen. Tätä genreä ei sovi suinkaan väheksyä, kuten eivät todella tee seuraavien tarinoiden kertojat. (Suositellaan nautittaviksi peiton alla, taskulampun valossa.)

Sarah Waters: Vieras kartanossa (Tammen keltainen kirjasto, 2011)

Tämä on kirjoista tyylikkäämpi. Waters punoo hienovaraisen, väreilevän pysähtyneisyyden tilan vanhaan, rahan puutteessa rapistuvaan sukukartanoon. Kirjan alkupuolen lähes tapahtumaton juoni luo näennäisesti stabiilin kuvaelman jossa ei käytetä perinteisiä kauhuelementtejä, jollaisia kartanoon sijoittuva kummitustarina voisi pursuta. Kirjan alkupuolikas on peräti ihastuttavaa luonnon ja hapertuvan kartanon ja sen korrektien ja luokkatietoisten asukkaiden kuvausta sekä ajankuvaa sodanjälkeisistä luokkarajoista Englannissa.

Lapsenpiian poika ihastui jo pienenä kartanoon saatuaan salaa kurkistaa sisälle sen yltäkylläisyyteen ja vanhaan patinaan. Aikuistuttuaan on hän opiskellut lääkäriksi ja ui sattumasta johtuen sisälle kartanon elinpiiriin, vakiintuen vähitellen sen elämään. Kartanon isätöntä perhettä painavat rahapula ja eristäytyneisyys. Lisäksi asukkaiden mielenterveys alkaa henkilääkärin mielestä järkkyä - vai onko asialla muinoin kuollut pikkutyttö?

Kartanon hiljaiseen maailmaan imeytyy niin syvälle että kauhun puolelle menevät vaikkakin yhä eleganteissa rajoissa pysyvät tapahtumat vaikuttavat lukijaan sitäkin voimakkaammin. Lisäksi kirjassa saa miettiä kuka on syyllinen ja onko syyllinen yliluonnollinen vai ei. Tätä lukee nauttien, lumoutuneena.

Myönnän lisäksi suosiolla että en uskaltanut ruveta yksin nukkumaan ja kun nukahdin, näin unta sänkyni yllä leijuvasta pikkutytöstä. Huu-huu! Ja kun kerroin tarinan äärimmäisen rationaaliselle äidilleni, kehtasi hän heittää bensaa liekkeihin arvelemalla että talossamme on ehkä joskus kuollut joku lapsi ja enkö todella huomannut kysyä, mitä tämä minusta tahtoi (!). Arvatkaa nukuinko seuraavana yönä. Tämä siis anekdoottina ja todisteena siitä että pinnan alla väreilevä on kirjallisuudessa toimivampaa kuin täysi mäiske ja pauke.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina (Gummerus, pokkarina 2011)

Niffeneggerin aikaisempi Aikamatkustajan vaimo aiheutti kuulemma joillekin painajaisia. Tässäkin kirjassa on paikoin samanlainen lievästi etova sivumaku. En osaa selittää mistä se johtuu, näennäisestihän kirjat sisältävät paljon nokkelaa dialogia ja juonellista kuvausta.

Ehkä kummassakin on kyse kamalista metafyysisistä olosuhteista, joihin Niffenegger päähenkilönsä heittää: aikamatkustajan hän rysäyttää alastomana milloin lumihankeen kahdenkymmenen vuoden päähän tulevaisuuteen, milloin menneisyyteen metsästyskiväärin eteen. Hänen varjonsa tarinassa kummitukseksi muuttuneen naisen hän taas jättää täydelliseen loukkuun yhteen asuntoon ja aineettomaan kehoonsa ilman kykyä ilmaista itseään tai vaikuttaa ympäristöönsä, hieman kuin neliraajahalvaantuneen.

Tarina sinänsä on kelvollinen ja kummituksen elämän ongelmat hyvin kehitettyjä. Lisäksi olen pitänyt kaksostarinoista sen jälkeen kun luin kymmenvuotiaanan mahtavan Lise ja Lotte -kirjan. Ehkä juoni tämän osalta oli kuitenkin hieman epäuskottava. Joka tapauksessa asetelma oli herkullinen: kaksostytöt jotka eivät pysty riistäytymään irti toisistaan ja heidän äitinsä salattu kaksoissisko joka jättää heille omaisuutensa kuollessaan. Mitä siskosten välillä oli tapahtunut? Ja miksi tädin asuntoon muuttaneista tytöistä tuntuu että heitä tarkkaillaan?

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

Tammi, 2011.

Jo kirjan kannen mahtava grafiikka lupailee herkkua. Ja toisista kirjoista vaan tietää ensimmäiseltä sivulta että tavara on aitoa. Tämä sitä on!

Ishiguron teksti on vaivatonta ja näennäisen selkeää. Sanat loksahtavat paikoilleen nautinnollisesti ja järjestyksessä kuin hyvin muotoillussa palapelissä. Paljon tapahtuu pinnan alla ja se jätetään lukijan mietittäväksi osoittelematta ja alleviivaamatta. Tällaisesta minä pidän!

Ishiguro saa lukijan kiinnostumaan keski-ikäisten, rumien (kauneusleikkauksen avulla uran nousukiitoa yrittävien) saksofonistien, turisteille soittavien katumuusikoiden ja epäonnistuneiden kitaranrimputtelijoiden elämästä.

Teemana novelleissa kulkee musiikki ja luopuminen. Novelleissa riittää myös huumoria, joka on paikoin hyvinkin komediamaista ja rempseää. Niminovelli ja kirjan kansi tuovatkin mieleen päällisin puolin jonkun herttaisenhauskan Audrey Hepburn -leffan.

Täysin epämusikaalisena annoin kertoa itselleni, että novellit ovat kuin sinfonian osat, jotka toistavat samaa teemaa varioiden. Mestarillista! Ollakseen syvämietteinen, ei tarvitse laisinkaan välttämättä olla pitkäveteinen tai monisanainen (tämä pitäisi kertoa tietyille kirjailijoille).

Tarvitsee vain olla Kazuo Ishiguro.

Kaiken kaikkiaan: korkeakirjallisuutta, joka sujahtaa ongelmitta myös rantakassiin tai bussimatkalle.

Kim Edwards: Muisto tyttärestäni

Bazar, 2010.

On ongelmia tuottavaa lukea jokin äärimmäisen hyvä kirja (Nabukovin anarkistisen runollinen Lolita) ja sen jälkeen joku varsin hyvä (Muisto tyttärestäni) jossa hieman yritellään tunnelmallista kieltä mutta joka kuitenkin on ajanvietekirja, ei klassikko.

Muisto tyttärestäni kertoo tarinan sulkeutuneesta isästä, joka on köyhän lapsuutensa ja sydänsairaan siskonsa kuoleman lukkiuttama. Lääkäriksi opiskellut ja yhteiskunnassa arvostettuun asemaan päätynyt mies joutuu uudestaan traumansa eteen, kun hän sattuman oikusta joutuu avustamaan vaimonsa synnytyksessä ja toisella syntyvistä kaksosista on Downin syndrooma.

Kirjassa kuvaillaan mielenkiintoisesti 60-lukulaista sairaalasynnytystä, jossa synnyttäjä on oikeaoppisesti jalat telineissä ja hänet tainnutetaan eetterillä aina supistusten ollessa kovia ja lapsen syntyessä. Kääk!

Tuore isä muistaa vain syndroomaan liittyvän sydänongelmien ja varhaisen kuoleman riskin ja vaimonsa ollessa tajuttomana pyytää hoitajaa viemään lapsen pois. Vaimolleen hän kertoo tämän kuolleen.

Suusta karannutta valhetta ei voi enää korjata, kun vaimo järjestää lapselle muistotilaisuuden ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä mahdottomammaksi se tulee.

Surumielisen viipyilevästi kirjoitettu kirja kertoo hajoavan perheen tarinaa, jossa sen jäsenet etääntyvät toisistaan ja valuvat syvemmälle ongelmiinsa, salaisuuden määrittäessä perheen ilmapiirin. Mies pitää sen sisällään ja äiti ja poika aistivat heidän välilleen kasvaneen muurin, mutteivät tiedä mistä on kyse.

Hyväosaisen perheen itse aiheutetut ongelmat saavat lukijan lähinnä toivomaan että he ottaisivat itseään niskasta kiinni. Lähinnä odotin loppuratkaisua (tapaavatko he kadonneen tyttären uudestaan? joutuuko isä konfrontoimaan perheensä tekonsa tähden?), jota viivytellään fiilistelemällä melankolisilla tunnelmilla ja maalauksellisella lumisateella tms. Välillä runosuoni on ehtynyt, ja mm. kaikkien pikkulasten kädet ovat kuin meritähtiä. No ovathan ne tietysti, mutta selkis jo ekasta kerrasta.

Miellyttävä kirja kuitenkin kaiken kaikkiaan ja kuvaa ilmeisen onnistuneesti ja holhoamatta siskoa jolla Down.

Tositarinat TOP 5

Viikonlopun tositarinaputkesta inspiroituneena julkaisen karmeimmat true story -kirjat ikinä.. Listaa saa jatkaa!

1) J.T. Leroy: Petollinen on ihmissydän (onneksi paljastui feikiksi!)

2) Dave Peltzer: Pimeän poika (nieleskelin oksennusta kun luin tätä)

3) Deborah Spungen: Nancy
Klassikko! Luin tämän lapsena ja muistan vieläkin miten sain kylmiä kauhunväreitä lapsuusiän skitsofreniasta kärsivän Nancyn kuvitellessa että hyökkäävät hait ympäröivät häntä. Toisessa kohtauksessa hän leikkeli vaatteita saksilla äitinsä kauhuksi. Nyt kohtauksen kauheus ei enää oikein aukene - kuulostaa normaalilta kotiäidin maanantaipäivältäni.

4) Sybil
Lukion äidinkielenopettajani lainasi minulle -tämän vähintäänkin kyseenalaisen kirjan - en muista kirjailijaa. Päähenkilö ihmettelee miksi hänellä on yhtäkkiä aivan erityylisiä vaatteita kuin hän itse ostaisi. Käy ilmi että Sybilille on kehittynyt useita sivupersoonia mielenvikaisen äitinsä mm. roikotettua häntä ylösalaisin lampusta ynnä muuta vatsaa kääntävää.

5) Christiane F: Huumeasema Zoo
Myös tämä on klassikko. Ohessa voi lukea Alice Millerin (Alussa oli kasvatus) kuvauksen päähenkilön lapsuudesta ja miksi hän päätyi narkomaaniksi.

Tässä muutama tositarina lisää.

Viikonlopun true storyt

Haksahdin viime viikonloppuna tosielämän kauhutarinat -kirjallisuuden hetteisille poluille. Luin Vaiennettu Anna (Elbie Lötter) ja Treblinkan viimeinen juutalainen (Chil Rajchman) -kirjat.

Vaiennettu Anna kertoo isäpuolensa hyväksikäytön uhriksi joutuvasta tytöstä. Kirja pohjautuu salanimellä kirjoittavan kirjailijan omaan elämään ja siitä on otettu alkuperämaa Etelä-Afrikassa 11 uusintapainosta. Kirja on dramatisoitu kömpelösti ja henkilöt tyypiteltyjä kuten teiniromaanissa. Tarina kuitenkin on hirveä ja kamalinta siinä on että päähenkilön oma äiti ei uskonut häntä, kun hän vihdoin uskaltaa kertoa mitä kotona öisin tapahtuu.

Tarina ansaitsee tulla kerrotuksi siksi, että lapsia kuunneltaisiin herkemmällä korvalla ja asioihin puututtaisiin. Lopussa on tietopaketti seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sen tunnistamisesta ja siihen puuttumisesta.

Treblinkan viimeinen juutalainen / Rajchman-raportti on harvinainen todistajankertomus Treblinkan tuhoamisleiristä. Kirjoittaja pääsi pakenemaan leirin 2. osasta vankikapinan yhteydessä ja säilyi hengissä sodan loppuun. Hän kirjoitti muistiinpanonsa jo sodan aikana mutta antoi luvan julkaista sen vasta post-mortem, ilmeisesti tuntien syyllisyyttä henkiinjäämisestään ja osuudestaan ruumiiden lajittelussa ja hävityksessä.

Kuten monella muullakin, myös minulla oli viides- tai kuudenluokkalaisena vaihe, jolloin kuulin holokaustista ja pystymättä sitä käsittämään luin kaiken mitä Vuosaaren kirjastolla oli aiheesta tarjota. Rajchmanin kirja on erilainen siinä, että se on tiivistetty, tunteeton ja raivostunut raportti leiriltä, josta selvisi vain muutama edes kertomaan sen olemassaolosta.