Vieraileva arvostelija - Poikakirja

Äidilläni on tavallisesti yhtä korkea pino kirjoja lukujonossa yöpöydällään kuin minulla. Kirjamakumme käy varsin hyvin yksiin, vaikka äitiä kiinnostavat myös elämänkerrat ja yhteiskuntakatsaukset (iän mukanaan tuoma ilmiö), sekä kovaksikeitetyt ja julmat psykologiset trillerit (!). Minä taas pidän myös maagisesta realismista, vampyyrikirjoista ja chick litistä.

Kirjapinojemme luetut yksilöt vaihtavat tiuhasti majapaikkaa kun lainailemme kirjoja toisillemme. Sain luettavaksi Olli Jalosen Poikakirjan (Otava, 2010) ja lainasin sen ensin äidille. Koska hän on aikalainen, pyysin poikkeuksellisesti äitiä vierailevaksi arvostelijaksi kertomaan kirjan herättämästä ajatuksista. Tässä siis kirjamamman arvostelu:
______________________________________________________

Paitsi itse hankkimani kirjat, kasvattavat tyttäreni luona käydessäni käsiini tarttuvat kirjat lukematonta kirjapinoa, joka kohta saavuttaa metrin korkeuden yöpöydälläni. Viime aikoina olenkin siksi urakalla pinoa lukemalla madaltanut.

Olli Jalosen (s.1954) Poikakirja oli nopeaa luettavaa. Osaksi koska se kertoo ajoista, jolloin itse ja kolme veljeäni olimme lapsia ja nuoria mutta myöskin miellyttävän ja sujuvan kielensä takia. Tapahtumat, äänet ja ympäristö piirtyi kuin filmille mielikuvituksessani.

Siitä on jo hetki kun luin Franzénin Tummien vesien yllä mutta mielestäni kirjoissa on paljon yhteistä. Perhe-, ystävyys-, koulu- ja ympäristöasiat esitetään molemmissa pienen, kasvavan pojan näkökulmasta. Pojat koheltavat omien rajujen leikkiensä parissa.

Kummassakaan ei myöskään kaihdeta ikävien asioiden ketomista. Poikakirjassa ne eivät ole ihan yhtä "tummia." Molemmissa ne kuitenkin kerrotaan ymmärryksellä ja Poikakirjassa jopa hellästi. Kaunista oli myös lukea miten Jalonen piirtää vanhemmistaan jalat maassa olevia, lastensa parasta ajattelevia vanhempia ja miten vaikeatkin asiat perheessä puhutaan järkevästi kerralla poikki.

Helsingin Sanomissa kerrottiin hiljattain kahden 60- ja 80-luvuilla koulunsa käyneen miehen tuntemuksista, heidän istuuduttuaan taas muutamaksi viikoksi koulunpenkille. He totesivat että ei koulu ja oppilaat ole paljonkaan muuttuneet, vain tekniikka on vallannut tilaa. Omienkin kokemusten perusteella ja Poikakirjaa lukiessani, sain pitkälti saman vaikutelman - on kiusaajia ja kiusattuja, niin oppilaissa kuin opettajissakin. Erona on kuitenkin lähellä olevat sotakokemukset, joilla oli hyvinkin dramaattinen vaikutus toisiin ihmisiin, jotka sitten sen mukaan käyttäytyivät. Ihmiset kuitenkin seurustelivat lähemmin ja, vaikuttaa jopa, lämpimämmin toistensa kanssa, johon osasyynä ehkä se että tv oli harvojen etuoikeus.

Herkkää ja hauskaa luettavaa oli ne kohdat, joissa päähenkilön kiinnostus vastakkaista sukupuolta kohtaan nostaa päätään. Ja tämän herkkyyden vastapainoksi sain pari kertaa nauraa katketakseni. (Jos kirja filmatisoitaisiin mietin mitenkähän yhden tietyn kohdan kävisi - taitaisi olla mahdoton tehtävä). Eikä kuolemaltakaan, joka on olennainen osa elämää, säästetty.

Hyvä kirja tuli luettua. Toivottavasti tämä innostaa muitakin Poikakirjan pariin :-)

Sanoi Leena