Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Bazar, 2011.

Tässä oli kaikki ainekset yhdeksi vuoden lempikirjoista. Morton on kertonut haastattelussa imeneensä vaikutteita Viisikoista, Ian McEwanin Sovituksesta, Brontën sisarusten kirjoista sekä Ishiguro Kazuon Pitkän päivän illasta.

Kirjailijan huomautuksissa hän listaa itseään kiehtoviksi aiheiksi goottilaisesta kirjallisuudesta tuttuja teemoja, kuten menneisyys, joka palaa riivaamaan nykyisyyttä; sukusalaisuuksien painolasti; torjutun nouseminen pintaan; riivattu talo; naisen eristäminen ja siihen liittyvä klaustrofobia; rinnakkaisidentiteetti; salaperäinen ja näkymätön.

Aivan mahtavat lähtökohdat!

Käsittely sitten jää vähän heikommalle. Diagnoosini onkin että Morton on armoitettu lukija, joka on halunnut kirjoittaa juuri sellaisen kirjan jollaista hän rakastaisi lukea. Älkäämme me kirjabloggarit siis ikinä ryhtykö kirjailijoiksi!

(Oikeasti olen vain kateellinen - kuten moni lukutoukka, olen toki myös wannabe-kirjailija. Sitäpaitsi Morton on tasan ikäiseni ja kansainvälisesti menestynyt esikoiskirjailija. Älkää siis uskoko sanaakaan tästä arvostelusta.)

Parhainta kirjassa oli vanhuuden kuvaus. Lukija pääsi hauraan isöäidin nahkojen sisään prosessoimaan menneisyyttä, arvioimaan mitä salaisuuksia paljastaa, tulemaan oman ruumiinsa pettämäksi ja kuolemaa odottamaan. Hurjaa eläytymistä nuorelta kirjailijalta!

No sitten itse juoneen. Kirjaa kannattelee lopussa paljastuva salaisuus, joka on aina tylsää, koska se saa harppomaan kirjan läpi jotta saa tietää mitä tapahtuu. Lisäksi se on usein kikka jolla kannatellaan muuten heikohkoa tarinan rakentelua. (Ähäkutti Morton!)

Jos sallitte muutaman spoilerin, niin täsmennän mitkä kohdat eivät kolahtaneet, olenhan lajityypin vannoutunut ystävä.

Grace, vanha nainen josta mainitsin, oli nuoruudessaan Rivertonin kartanossa palvelijana. Kartanon etuoikeutetut lapset olivat hänen ikäisiään. Ristiriidasta ei saada kuitenkaan paljoa irti. Jos vertaan Mortoninkin esikuvan teokseen, oli Jane Eyren kohtalo niin paljon riipaisevampi! Muistatteko kuinka talon poika laittoi hänet seisomaan maalitaulukseen ja harjoitteli tarkkuuheittoa kirjaston painavilla teoksilla? Entäs sitten pikku prinsessa joka joutuu palvelijaksi ja kylmään ullakkokopperoon nukkumaan?

Todellisuudessa Grace on tietenkin talon isännän avioton tytär. Lukija odottaa heidän konfrontaatiotaan, mutta sitä ei tapahdu. Perinteiset vaihtoehdothan olisivat a) isä tykkääkin aviottomasta tyttärestään enemmän kuin legitiimeistä tai b) tytär yrittää olla hänelle mieliksi mutta isä ei halua tietää tästä mitään.

Noh, sitten kirjassa on Hannah-tyttären onneton avioliitto ja itsetyytyväisen miehen käärmemäinen sisar. Hänkin olisi voinut olla vielä ripauksen käärmemäisempi. Lisäksi Hannahin kaikkiin vaatimuksiin alistuminen ei tunnu loogiselta, sillä hän oli lapsena päinvastoin rohkea, uhmakas ja sääntöjä vastaan. Myös Grace on epäloogisen ja selittämättömän vailla omaa persoonaa.

Lukijan sympatioilla ja eläytymisellä ei pelata ja hahmot jäävät karikatyyrimäisiksi. Myös miespuoliset sankarit ovat niin yksiulotteisia että lukija ei todellakaan ymmärrä, miksi sankarittaret heihin rakastuvat. Miesten luonne myös muuttuu yhtäkkiä, milloin syynä raha, milloin sotatrauma (ja siitä kyllä jankutetaan, jotta lukija varmasti hiffaisi tarinan lopun).

Kaiken kaikkiaan. Ennakkokuva oli loistava, loppufiilis vähän nahkea.

Charlaine Harris: Dead reckoning

Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan, johon True Blood perustuu, uusin putkahti postiluukustani AdLibriksen paketissa viikko sitten.

Kirja toimi yhä vaikka oli jo 12. osa. (Ja kyllä, olen lukenut ne kaikki...) Se oli suorastaan paluuta sarjan alkuosan tunnelmaan. Sookie käy tarjoilijan töissään, järjestää baby shower -kutsuja, leikkaa hiuksensa ja tyhjentää sukutalonsa ullakkoa.

Sarjan hauskinta antia onkin juuri Sookien naapurintyttömäinen etelävaltioiden arkielämä Bon Tempin kaupungissa ja sen kontrasti yliluonnollisen kanssa. Sookien sisäinen ääni on toinen kerrontaa kannatteleva ja varsin humoristinen elementti. Ajatuksenluku taas on saanut sarjan edetessä vähemmän roolia, vaikka se oli alussa koko jutun clue ja hauskuus.

Arjen toimia hankaloittavat Sookien rapistuneessa metsän keskellä sijaitsevassa talossa majailevat sukulaiset, jotka sattuvat olemaan keijuja. Ovatko he todella tykästyneet nuoreen vastalöydettyyn sukulaiseensa vai onko heillä taka-ajatuksia (kuten keijuilla usein)?

Sookien elämän miehet Bill ja Eric ovat tietenkin geimeissä mukana, mutta lukijan sympatiat tuntuvat liukuvat uudestaan Billin puolelle. Vampyyrien sydämen asioihin sotkeutuu aina politiikka, ja se taas on monimutkaista ja usein myös veristä...

Southern vampire -sarjan uusin on aina ehdoton välipala kirjallisuushistorian klassikoiden (joita luonnollisesti muutoin luen) lomassa! ;-)

Ian McEwan: Sovitus

Heräsin viime vuonna siihen että olen täysin missannut Ian McEwan -nimisen kirjailijan, joka on monien jopa palavasti rakastama. Sattumoisin joku ehkä vähän vähemmän palavatunteinen oli nakannut McEwanin Sovituksen Iivisniemen perhekerhon kierrätyskoriin. Tartuin siihen ahneesti ja se matkusti lastenvaunujen ostoskopassa mukaani leikkipuistoon, jossa uppouduin sen viileään maailmaan hiekkalaatikon reunalla lasten tapellessa leikkinosturissa.

Sovitus jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen on loistava kuvatessaan lapsen maagista maailmaa ja sen törmäystä aikuisten peleihin. Kerronta on viipyilevää, tarkkaa, juuri niin kuin pienen ihmisen huomiokyky loputtoman pitkänä lapsuuden kesänä (jolloin ei ollut telkkaria). Lisäksi pidän "lapset isossa jännittävässä kartanossa" -tyyppisistä asetelmista.

Kerronta enteilee kuitenkin jo katastrofia ja sen seurauksia. Onnettoman väärinkäsityksen ja lapsen sotkeentumisen aikuisten maailmaan mahdotonta sovitusta puidaan kahdessa muussa osassa, jotka eivät olleet niin antoisia.

Lopun tekniset kikkailut, joilla päähenkilö käännetään kirjoittajaksi, etäännytetään lukija tekstistä ja jätetään epävarmuuteen siitä, mitä oikeastaan on tapahtunut, ovat ärsyttäviä ja vetävät maton lukijan jalkojen alta. Kuten McEwan itse toteaa, on lukijoita jotka haluavat vain kuulla hyvän tarinan.

Minäkin lukeudun tähän primitiiviseen joukkoon.

Tiedän ettei romaanin kertomusta ole tapahtunut todellisuudessa mutta ei kirjailijan itse tarvitsisi rikkoa illuusiota loppumetreillä. McEwan jopa ymppää kertomukseen kustannustoimittajan arvostelun päähenkilön käsikirjoituksesta, joka on identtinen kirjan kanssa... Pidin, mutta avoin loppu sai minut turhautumisen valtaan! Onko tämä leipääntyneen vai neuroottisen kirjailijan kikkailua?

McEwan fanit, millaisia muut kirjat ovat?

Silvia Avallone: Acciaio

Yritän aina Italiassa lomaillessa lukea uusimman Premio Strega -voittajan. Avallonen Acciaio (Teräs) on viime vuoden palkittu teos. En tarttunut siihen vuosi sitten, koska juonen elementit kuulostivat niin kalutuilta: teini-ikäiset ystävättäret, toinen huomaa pitävänsä tytöistä, isäkin hakkaa häntä, teiniangstia on ilmassa ja ulkonäköpaineita toki.

Nyt kirja tipahti käsiini anopin kirjahyllystä ja teemoja olikin käsitelty aika raikkaasti. Raikkainta kirjassa oli kuitenkin italialaisen alaluokan kuvaus. Kirjallisilta ansioiltaan teos ei ollut mitenkään ylivertainen, joten otaksun että tämä oli myös syy palkinnon voittamiseen. Italialainen nyky-yhteiskunta keskittyy kimaltelevan yläluokan ja television VIP-henkilöiden esittämiseen eikä yhteiskunnan huono-osaisten oloista haluta sen suuremmin tietääkään.

Terästeollisuudessa työskentelevät isät sulkeutuvat kerrostaloasuntoonsa työvuoron jälkeen, tuijottamaan TV:n veline, vähäpukeisia juontajatyttöjä. Äidit kuuraavat lattioita ja keittävät pastaa kotona. Lapset käyvät koulua mitenkuten ja pojat tutustuvat rikollisuuden ja huumeidenkäytön raflaavaan maailmaan vaihtoehtona terästeollisuuden palveluksessa raatamiselle. Tytöt jaotellaan hyvännäköisiin ja luusereihin.

Via Stalingrad -kadun kerrostaloparakit tarjoavat työn raskaan raatajille merinäköalan. Horisontissa siintää Elba, saksalaisten turistien, julkkisten ja rikkaiden kimalteleva, saavuttamaton paratiisi. Elba nousee symboimaan oikeaa, mahdollisuuksia täynnä olevaa vapaata elämää, josta kirjan henkilöt jäävät paitsi. Symboliikka on hieman liiankin alleviivattua ja toistuvaa.

Kirja on käännetty ainakin saksaksi. En usko että tarina sinällään on niin painava, että kirja kannattaisi kääntää suomeksi kuten toinen Premio Strega -voittaja, Alkulukujen yksinäisyys (vaikka pidinkin Acciaiosta enemmän). Lähinnä kirja oli carino, ihan herttainen. Mutta toisaalta, näin täällä kirjakaupassa käännettynä Strindbergin tähden, joten ilmeisesti mikä tahansa voi ylittää kustantamojen kiinnostuskynnyksen ja avata ovet kuluttajien kirjahyllyihin tai ainakin rantakasseihin. Luepa innostunut arvosteluni tästä Jan Wallentinin esikoisesta. ;-)

Torey Hayden: Sähkökissa

Häiriintyneet lapset (eivät toki omani) ja lentomatkustaminen kuuluvat jotenkin yhteen. Ehkä siitä syystä mukaani tarttuu aina Helsinki-Vantaalta Torey Haydenin uusin (mm. tämä). Muovailuvahalla läträämisen terapeuttisista vaikutuksista lukeminen limittyy mukavasti lentoruuasta nauttimiseen.

Sähkökissa ei ole tositapahtumiin perustuva. Hayden on noussut bestseller-kirjailijaksi kertomalla löyhästi naamioiduista tosielämän potilaskertomuksista. Tyypillisesti kyseessä on ollut vaikeasti häiriintynyt lapsi, jonka Hayden ottaa siipiensä suojaan ja jonka taustan kaikki kamaluus vähitellen paljastuu, samalla kun lapsi ehkä pelastuu elämälle ja tulevaisuudelle ensimmäisen hänestä välittävän aikuisen turvin.

Sähkökissa on fiktiivinen romaani joka pyörii aihepiirinsä puitteissa samassa terapiakentässä. Lisäksi Hayden on ympännyt teemaksi todellisuuden olemuksen ja sen eron mielikuvitukseen: jos kuvitteellinen tarina vaikuttaa ihmisten todelliseen elämään, eikö sekin siis ole todellisuutta?

Haydenin tuotannon uusimpien kirjojen kohdalla olen jo pohdiskellut, lieköhän tarinat enää todellisuuteen pohjautuvia vai kuvitteellisia, vaikka niitä tositarinoina onkin markkinoitu. Päädyin siis pohtimaan, oliko edellä mainittu tematiikka Haydenin vastaus näihin epäilyihin (joita varmasti ovat esittäneet muutkin kuin minä)? Jos kuvitteellinen tarina siis vaikuttaa todellisiin ihmisiin, esimerkiksi saaden nämä kohtelemaan lapsia hyvin tai puuttumaan lasten kaltoinkohteluun, eikö tarina siis olekin jollain tasolla todellisuutta (vaikka olisikin keksitty)?

Sähkökissa on ihan kelvollinen yritelmä romaaniksi jos on lukenut Haydenin aikasempia ja tietää mitä odottaa. Häiriintyneen lapsen tarina ei ole niin kamala kuin tositarinakirjoissa, mikä on ihan kiva, ja mukaan on ympätty rinnakkaiskertomus joka liikkuu fantasian maailmassa. Kyllä Haydenilla on tarinankertomisen taito, enkä usko että asialla on ollut kustannustoimittaja koska logiikka ja lankojen yhteensitominen jää paikoin hieman hataraksi.

Kirja oli oivallinen matkalukemiseksi. Seuraavaksi on aika siirtyä mukaan lomalle raahaamani Sodan ja rauhan ykkösosan pariin taannoisen TV-dramatisoinnin innostamana....

David Nicholls: Sinä päivänä

Otava 2011.

Näin käy joskus. Joku muu sanoo kirjasta jo kaiken. Nyt se oli Juhani Karila HS:n arvostelussa.

Samaa mieltä olemisen lisäksi voin ainakin julistaa kirjan Heinäkuun Viralliseksi Kesäkirjaksi! Tämä on takuukamaa rannalle ja riippumattoon oikeastaan kolmesta syystä.

Ironinen ja nokkela dialogi jaksaa naurattaa (Nicholls käsikirjoittanut mm. Rimakauhua ja rakkautta -sarjaa). Tarinassa on hauskuuden vastapainona tummia sävyjä - eikä vain messevää draamaa vaan perusharmaata elämän luisumista ohi. Sen lisäksi tarinaan todella voi eläytyä, jos on joskus ollut angstissa ryveskelyä tyylikkäänä pitävä nuori opiskelijaneitokainen tai vastaavasti nuori kundi jonka ammatinvalinta perustuu siihen, mikä on tyylikkäintä ilmoittaa ammatikseen baarissa tapaamalleen tytölle (kirjanpitäjä? valokuvaaja?).

Tarinan kaksikko Emma (se tiedostava opiskelijatyttö alemmasta sosiaaliluokasta) ja Dexter (komea, etuoikeutettu poika, jonka katse tähyää Emman olan yli parempia maisemia, parempaa tulevaisuutta, parempia seuralaisia...) tapaavat viimeisenä päivänä yliopistolla. Satunnaisen kohtaamisen oli tarkoitus jäädä sellaiseksi, mutta Em ja Dex takertuvat toisiinsa jollain näkymättömällä kuminauhalla, joka vetää heitä välillä lähemmäs ja välillä kauemmas toisistaan. Side kestää Dexterin ekstaasinhuuruiset TV-juontajavuodet, Emman torjuvan itseironian ja hautautumisen pikaruokapaikan tarjoilijaksi, seurustelut paremman puutteessa tai näyttämisen halusta, perheenperustamiset ja -hajoamiset.

Ja tulevaisuus, joka näytti niin kaukaiselta, tulee loppujen lopuksi pikemmin kuin odottikaan. Aikaa ei olisi syytä tuhlata... Sujauta tämä olkikassiisi nenäliinapaketin kera. Sniff.

Kummitusjuttuja - huu!

Vanhoja kunnon kummitusjuttuja, mutta tyylillä. Niitä en olekaan lukenut sitten Cantervillen kummituksen. Tätä genreä ei sovi suinkaan väheksyä, kuten eivät todella tee seuraavien tarinoiden kertojat. (Suositellaan nautittaviksi peiton alla, taskulampun valossa.)

Sarah Waters: Vieras kartanossa (Tammen keltainen kirjasto, 2011)

Tämä on kirjoista tyylikkäämpi. Waters punoo hienovaraisen, väreilevän pysähtyneisyyden tilan vanhaan, rahan puutteessa rapistuvaan sukukartanoon. Kirjan alkupuolen lähes tapahtumaton juoni luo näennäisesti stabiilin kuvaelman jossa ei käytetä perinteisiä kauhuelementtejä, jollaisia kartanoon sijoittuva kummitustarina voisi pursuta. Kirjan alkupuolikas on peräti ihastuttavaa luonnon ja hapertuvan kartanon ja sen korrektien ja luokkatietoisten asukkaiden kuvausta sekä ajankuvaa sodanjälkeisistä luokkarajoista Englannissa.

Lapsenpiian poika ihastui jo pienenä kartanoon saatuaan salaa kurkistaa sisälle sen yltäkylläisyyteen ja vanhaan patinaan. Aikuistuttuaan on hän opiskellut lääkäriksi ja ui sattumasta johtuen sisälle kartanon elinpiiriin, vakiintuen vähitellen sen elämään. Kartanon isätöntä perhettä painavat rahapula ja eristäytyneisyys. Lisäksi asukkaiden mielenterveys alkaa henkilääkärin mielestä järkkyä - vai onko asialla muinoin kuollut pikkutyttö?

Kartanon hiljaiseen maailmaan imeytyy niin syvälle että kauhun puolelle menevät vaikkakin yhä eleganteissa rajoissa pysyvät tapahtumat vaikuttavat lukijaan sitäkin voimakkaammin. Lisäksi kirjassa saa miettiä kuka on syyllinen ja onko syyllinen yliluonnollinen vai ei. Tätä lukee nauttien, lumoutuneena.

Myönnän lisäksi suosiolla että en uskaltanut ruveta yksin nukkumaan ja kun nukahdin, näin unta sänkyni yllä leijuvasta pikkutytöstä. Huu-huu! Ja kun kerroin tarinan äärimmäisen rationaaliselle äidilleni, kehtasi hän heittää bensaa liekkeihin arvelemalla että talossamme on ehkä joskus kuollut joku lapsi ja enkö todella huomannut kysyä, mitä tämä minusta tahtoi (!). Arvatkaa nukuinko seuraavana yönä. Tämä siis anekdoottina ja todisteena siitä että pinnan alla väreilevä on kirjallisuudessa toimivampaa kuin täysi mäiske ja pauke.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina (Gummerus, pokkarina 2011)

Niffeneggerin aikaisempi Aikamatkustajan vaimo aiheutti kuulemma joillekin painajaisia. Tässäkin kirjassa on paikoin samanlainen lievästi etova sivumaku. En osaa selittää mistä se johtuu, näennäisestihän kirjat sisältävät paljon nokkelaa dialogia ja juonellista kuvausta.

Ehkä kummassakin on kyse kamalista metafyysisistä olosuhteista, joihin Niffenegger päähenkilönsä heittää: aikamatkustajan hän rysäyttää alastomana milloin lumihankeen kahdenkymmenen vuoden päähän tulevaisuuteen, milloin menneisyyteen metsästyskiväärin eteen. Hänen varjonsa tarinassa kummitukseksi muuttuneen naisen hän taas jättää täydelliseen loukkuun yhteen asuntoon ja aineettomaan kehoonsa ilman kykyä ilmaista itseään tai vaikuttaa ympäristöönsä, hieman kuin neliraajahalvaantuneen.

Tarina sinänsä on kelvollinen ja kummituksen elämän ongelmat hyvin kehitettyjä. Lisäksi olen pitänyt kaksostarinoista sen jälkeen kun luin kymmenvuotiaanan mahtavan Lise ja Lotte -kirjan. Ehkä juoni tämän osalta oli kuitenkin hieman epäuskottava. Joka tapauksessa asetelma oli herkullinen: kaksostytöt jotka eivät pysty riistäytymään irti toisistaan ja heidän äitinsä salattu kaksoissisko joka jättää heille omaisuutensa kuollessaan. Mitä siskosten välillä oli tapahtunut? Ja miksi tädin asuntoon muuttaneista tytöistä tuntuu että heitä tarkkaillaan?