Dekkarikysely

Eilisessä Hesarissa (ke 13.10.) oli yleisönosastolle piilotettuna pieni maininta suomenkielisen rikoskirjallisuuden 100-vuotisjuhlista. Sen kunniaksi HS kyseli lukijoiden mielipiteitä dekkareista ja julkaisee niitä 27.10. Lyhyet kirjoituksen voi lähettää osoitteeseen hs.mielipide@hs.fi.

Ohjeistavat kysymykset olivat: Mikä on paras lukemasi rikoskirja? Oletko jäänyt koukkuun? Mikä rikostarinoissa viehättää? Vai kuulutko niihin, joita murhat ja väkivalta kirjoissa inhottavat? Missä maassa tehdään parhaat dekkarit?

Itse olen miettinyt, että dekkareita luetaan todella monista eri syistä ja kulmista. Äitini lukee psykologisia dekkareita, ja käyttää aikaa sen pohtimiseen, kuka on murhaaja. Minulle murha itsessään on ehkä sivuseikka ja heittäydyn itse tarinaan sen kummemmin arvailematta kuka on syyllinen. Jotkut lukevat eri maihin sijoittuvia dekkareita nojatuolimatkailuna.

Murha kirjan juonena on mielestäni usein vain hyvä alkupointti tarinalle, jonka kautta tuodaan esille aivan muita asioita: poliittista agendaa, matkailumainosta, feminismiä. Murha ja sen selvittäminen on mitä ilmeisimmin simppelimpi ratkaisu, kuin keksiä ihan oikea tarina ja juoni alusta asti itse. ;-)

Tietyt piirteet pitää dekkarissa kuitenkin olla että siitä pidän. Tässä kategorioita:

Keveys ja huumori: Rei Shimura ja Vares-dekkarit.

Soljuva ruotsi ja arkipuuhien kontrasti rikoksiin: Camilla Läckberg.

Musta huumori: Leif G.W. Persson.

Kirjasta toiseen venytetyt parisuhdeongelmat ja kompetentin, mutta itkuisen naisen taistelu tuulimyllyjä vastaan: Liza Marklund.

Siitäs saitte häh-häh-hää (tyhmät byrokraatit, yläluokka ja pahikset): Stig Larsson, Jan Guillou ja Jens Lapidus.

Selkeys, syvällisyys ja ihmistuntemus (sekä venetolainen keittiö): Donna Leon.

Mestarillinen vanhan kunnon tarinan kertominen, sisilian murre, fantastiset hahmot ja kiero huumori: jo lähes kahdeksankymppinen sankarikirjailijani Antonio Camilleri.

Pidän lisäksi menneisyyden synkistä tapahtumista, jotka vaikuttavat nykyisyyteen. Näitä mysteereitä löytyy usein Läckbergiltä.

Kyllästynyt olen liikoihin raakuuksiin (James Ellroy), ryppyotsaisuuteen (Karin Alvtegen) sekä epätyydyttäviin loppuihin, joissa paha ei saa millään muotoa palkkaansa koska yhteiskunta/poliisipäällikkö/poliitikot eivät salli sankarin tuoda totuutta julki (valitettavasti tämä on muuten niin superhyvän Donna Leonin helmasynti).

Dekkareiden nautinto on kuitenkin loppukädessä ennustettavuudessa! -> Murha-selvitys-ratkaisu. Pienet lukijan harhautukset kuuluvat toki kuvioon, mutta loppu pitää kyllä hoitaa kunnialla kotiin.

Kaistatonta menoa

Vihdoinkin! Parivaljakko Welho ja Elisa saivat uuden kotini ADSL-yhteyden kuntoon! Elo ilman verkkoyhteyttä on ottanut koville ja olen soitellut muutamankin kiukkuisen puhelun asiakaspalveluun.

Samaan aikaan jäin äitiyslomalle joten olen ollut niin fyysisesti kuin virtuaalisestikin neljän seinän sisällä, toki kirjojen kanssa.

Tällä aikaa on ilmeisesti jaettu kirjallisuuden Nobel-palkinto ja muuta vähäpätöistä. :-) Itse olen uppoutunut silittämiseen ja True Bloodin ekaan ja tokaan tuotantokauteen, jotka tosiaan eroavat paljon kirjoista mutta ovat silti ihan loistavia.

Neuvolantäti käski minun levätä kaksi tuntia päivässä, joten otan heti neuvosta vaarin ja oikaisen pitkäkseni uuden Vareksen (Kolmijalkainen mies) kanssa, joka vaikuttaa vanhalta kunnon meiningiltä (tahmaisia ryyppyputkia, stilettokorkoisia naisia, nasevaa sanailua baarissa, noloja tilanteita krapulassa) edelliseen verrattuna, joka yritteli vähän kansainvälistä vakoilutrillerimeininkiä Remeksen tapaan.

Sarita Skagnes: Vain tytär

Nyt riittää kärsimyksestä lukeminen. Raskaushormonit saavat minut nyyhkimään jo Aku Ankkaa lapsille lukiessa kun tämä pääseekin treffeille Ineksen kanssa Hannu Hanhen nenän edestä. Puhumattakaan sitten Parvekejumalista tai Sarita Skagnesin Vain tytär -kirjasta (Tammi, 2010).

Minulla oli seuraavana jonossa Mangopuu, mutten uskalla tarttua siihen vielä, vaan avasin uuden Harjunpään, joka on myös ensimmäinen lukemani. Kymmenisen aloitussivua ainakin lupaa hyvää.

Mutta Vain tyttäreen siis. Skagnes on Norjaan intialaisen perheensä luo varhaisteininä muuttanut tyttö. Hän oli alunperin jäänyt Intiaan tätinsä kotiorjaksi, kun vanhemmat vaihtoivat hänet poikaserkkuunsa joka pääsi Norjaan.

Skagnesin biologista perhettä hallitsee arvaamaton ja julma isä, jonka käytös hyväksytään patriarkaalisessa Punjabin maaseudun kulttuurissa, mutta on siinäkin kontekstissa lähinnä patologista. Nujerrettu äiti vetäytyy ja ne harvat kerrat kun avaa suunsa, asettuu miehensä puolelle. Sukulaisia tulee ja menee ja kaikki ovat yhtä parkkiintuneita ja kylmäsydämisiä. Häpäisty, nolattu ja lyöty pieni tyttö yrittää olla mieliksi kaikille, mutta ystävällisyyden pilkahdukset ovat harvinaisia.

Kirja kertoo tarinan selviytymisestä oloissa, joissa lapselle ei voi kuvitella kehittyvän minkäänlaista voimaa vastustaa ja riuhtaista itseään irti. Silti Sarita teki sen. Tarina kertoo myös sairaasta perheestä ja suvusta ja ympäröivistä kulttuurisista asenteista, jotka mahdollistavat tilanteen jatkumisen.

Kirjan tuotto menee Plan Suomen hyväksi ja käytetään Koska olen tyttö -kampanjaan joka tähtää tyttöjen aseman kohentamiseen kehitysmaissa. Skagnes itse toimii hyväntekeväisyydessä ja asiantuntijana maahanmuuttajalasten ja -naisten auttamisessa. Hänellä on kunnollinen aviomies ja perhe ympärillään. Tämä lohduttaa hieman lukijaa.

Isoin kysymys, joka jäi vaivaamaan minua on, eikö Skagnesin isää ja muuta sukua hävetä kun heidän visusti salassapitämänsä kaltoinkohtelu ja ihmisoikeusloukkaukset ovat tulleet kaikkien tietoisuuteen? Skagnesin haastattelu oli eilisessä Hesarissa ja tämän viikon Me Naisissa, mutta tätä siitä ei selviä. Toivon, että mokomat eivät kehtaa päätänsä pistää ovesta ulos!

Anja Snellman: Parvekejumalat

Eilinen Me Naiset -lehti käsitteli kolmea kirjailijaa, joiden uutukaiset kirjat matavat yöpöydälläni: Joensuun Harjunpää ja Rautahuone (vaikka äitini sen ehti lukea ja mainitsi raa'aksi), Sarita Skagnesin Vain tytär ja Seija Vilénin Mangopuun alla.

Vilénin ja Skagnesin kirjojen yhdistävinä teemoina on Intia ja perheväkivalta. Skagnesin haastattelu kertoi hirvittävästä maailmasta, jossa tytär on kotitalousrobotti vailla ihmisarvoa. Pikkusisko ei tästä selvinnyt, Skagnes selvisi ja kirjoitti tarinansa kirjaksi.

Samaa teemaa fiktion keinoin tutkii Snellmanin Parvekejumalat (Otava, 2010), jonka sain loppuun eilen illalla sänkylukemisina. Arvatkaa paljonko nukuin yöllä. Luettuani ensin Skagnesin haastattelun, joka kertoi hyvin samantapaisesta elämästä kuin kirjan päähenkilö Aniksen, kietoutui todellisuus ja tarina yhteen niin että surin suloisen päähenkilön kohtaloa ja elämää vielä unissakin kuin todellista ihmistä.

Tämä kertoo jo paljon kirjasta. Aniksen ja Allan kirjoituksia, ajatuksia ja kerrontaa yhdistävä kirja avaa ikkunan teini-ikäisen tytön ja nuoren naisen pään sisään. En lakkaa ihmettelemästä, miten Snellman on hankkinut taustatietonsa yläasteikäisten suomalaisten ja somalityttöjen elämästä. Myös kulttuurin, sanontojen ja pienten arjen yksityiskohtien tuntemus oli hämmästyttävää. Ja taustatyön on parasta olla oikein, tai muutenkin aran aiheen käsittely voidaan helposti mitätöidä epäuskottavaksi.

Näkyvinä teemoina ovat maahanmuuttajien ensimmäisen ja toisen sukupolven sopeutuminen ja erot sekä Islam, sen valitseminen tai siihen ja perinnäistapoihin syntyminen. Yleisempinä ja tärkeämpinä teemoina kirjasta nousivat mielestäni kuitenkin vanhempien ja lasten suhde, lasten arvostaminen ja kannustaminen ja poikien ja tytärten sekä saman perheen lasten erilainen kohtelu.

Toinen vahva teema ja ilmiö, joka koskee mihin tahansa uskontoon maallisen ja rankan elämän jälkeen kääntyneitä, on tiukkapipoisuus ja muiden sormella osoittelu, joka on rajusti fanaattisempaa kuin johonkin uskontoon syntyneillä ja sen parissa kasvaneilla.

Tällaisesta kehityskulusta vastaa kirjan toinen keskushenkilö, suomalainen Alla, joka sekoilee rankasti yrittäessään irtautua yltiösuvaitsevasta äidistään ja poissaolevasta isästään. Alla päätyy palaamaan Islamiin, joka määrittää hänen olemassaololleen rauhallisen, säännöstellyn, minimalistisen olotilan ja liikkumisenvapauden, jossa ei tarvitse kyseenalaistaa.

Anis taas on somalimaahanmuuttajien tytär, joka kantaa perheessään sopeutumattoman leimaa. Sietämättömässä tilanteessa elävät vanhemmat (isä arvottomana parvekkeenlasittajana, äiti hiljaa kotiorjuuden ja ympärileikkaustuskansa kärsivänä vaimona) purkavat pahan olonsa Aniksen kurissapitämiseen.

Ja onnettoman Aniksen paheelliset intohimot ovat todellisuudessa niin viattomia ja herttaisia: koulunkäynti, flamenkotunnit, luonnonsuojelu, rimppakinttuinen Luka-poika, kirjaston satukirjat, kynsilakka, nitistetty ja katoava ystävä Vanilja.

Anis taistelee pienten vapaudenpilkkujensa säilyttämiseksi vaikka niiden hinta väikkyykin tummana varjona hänen yllään jo kirjan alusta asti. Kelkan suistaa syöksyyn Alla, jonka usko ei ehkä sittenkään ole niin seesteistä.

Kirjassa tunteita ja arvoja heijastavat tilat: verhoin pimennetty koti, parvekkeet, luolat, tyhjänä muilta lukittu Allan huone, sellimäinen kodinhoitohuone johon Anis puolestaan on lukittu sisään. Kieli on runollista, mielikuvituksellista ja anarkistisen lapsekasta, antaessaan pehmennetyn ilmiasun vasta lapsen maailman jättävän tytön ja julman todellisuuden kohtaamiselle.

Kirja on melankolinen, kaunis ja tärkeä. Se on kaikille vanhemmille joiden pitäisi rakastaa pieniä tyttäriään.

Bloggaritapaaminen

Sosiaalisen median ehdoton edelläkävijä kirja-alalla on Avain & BTJ!
Meidät, eli joukko kirjablogaajia, kutsuttiin tutustumiskäynnille - aivan kuin nuo goodie-bagien ja ilmaispippaloiden supersankarittaret muotibloggarit!

(Myös meillä tapaaminen aiheutti stressiä asuvalinnan suhteen; ollako silmälasipäinen kirjanörtti, mustaan kaapuun pukeutuva syvällinen humanisti vaikko mikä.)

Saimme tavata ihkaoikeita kirjailijoita ja pääsimme kyselemään heiltä suoraan kirjoittamisesta ja kirjoista. Paikalla olivat supersympaattiset Seija Vilén ja Anna Kortesalmi. Arvatkaa harmittiko, etten ollut lukenut Mangopuun alla etukäteen. Nyt tartun siihen sitäkin innokkaamin. Ainakin kirja olisi vahva ehdokas herkullisin kansikuva -kilpailun voittajaksi (kannessa on Vilénin maalaus - tosin väärinpäin käännettynä). Myös Hullu akka! -kirja johon Anna on kirjoittanut jutun, vaikutti kärjekkään hauskalta.

Vastaavanlaisia tapahtumia voisivat järjestää muutkin kustantamot (vink-vink!). Näin suurlukijana, mutta maallikkona, oli todella kiinnostavaa päästä kyselemään miten kirja syntyy, miten markkinointi toimii ja minkälaiset kirjat pääsevät esille, sekä miten blogeihin suhtaudutaan ammattilaisten näkökulmasta.

Teemoja nousi esille vaikka kuinka enkä malta odottaa, että pääsemme jatkamaan juttua.

Kamera on vielä muuton jäljiltä laatikossa (ja puolirikki) joten en pysty nyt liittämään poseerauskuvaa logoseinän edessä. Ensi kerralla!

Tunnustan: olen kirjablogaaja

Sain Inalta muiden kirjablogaajien joukossa Beautiful Blogger Award -tunnustuksen. Nimi viitannee meidän kirjabloggareiden osalta puheenvuorojemme sisältöön ja mielipiteiden kauneuteen. Toisin kuin muotibloggarit, olemme nimittäin enimmäkseen kasvottomia tai kirjojen taakse piiloutuneita. :-)

Tai ainakaan emme tavallisesti julkaise kuvia päivän outfitistä. Vaikka idea ei itse asiassa ole lainkaan pöhkö!

"Tässä mä Akateemisessa uusin Itkonen kädessä ja Salvatore Ferragamo -lompsa jo aukeamassa, päivän asu: tennarit (Le Coq Sportif), paita (Zara, ei mee enää kiinni raskausmahan takia), housut (Lindex, nyppyiset), korut (mummun & äidin kokoelmista), asusteet (kirjapölyä), laukku (Esprit, mahtuu kirja)."

Voisimme saada lisää lukijoita ja laajentaa kohderyhmää! Hei vähän human interest -kulmaa mukaan. Ei kirjanörtitkään jaksa joka päivä lukea vaan arvosteluja.

Mutta kiitos siis inspiroivasta tunnustuksesta!

Joka ilmeisesti sisältää ukaasin paljastaa itsestään 7 hurjaa syväluotaavaa seikkaa ja lähettää tunnustuksen edelleen 7:lle blogaajalle. Brr, mystinen luku!

1. Olen lukenut niin paljon kirjoja elämäni aikana, että sen lisäksi että olen menettänyt ajastani kolmasosan nukkuessa, olen tähän mennessä hukannut vajaa 10.000 (nopealla laskutoimituksella) tuntia todellisuutta paossa kirjan kansien välissä.

2. Jos minun pitäisi rakastua ja mennä naikkariin jonkun kirjailijan kanssa (kuolleet tietty lasketaan myös), ottaisin ehdottomasti Roald Dahlin tai Axel Munthen.

3. Kannustan lapsiani ruokapöydässä lukemiseen. (Jotta saan itse lukea rauhassa.) Opetin heitä lukemaan taskulampun valossa peiton alla.

4. Haluaisin tietenkin itsekin olla kirjailija, mutta en ymmärrä miten joku pystyy niin pitkäjänteiseen suoritukseen? Sitäpaitsi olen lukenut liikaa ja jokainen itse kirjoittamani lause tuntuu jonkun plagiaatilta.

5. Osaan kääntää sanoja väärinpäin salamannopeasti. Jos joku sanoo minulle esim. pullakahvi, osaan kääntää sen välittömästi muotoon ivhakallup. Harmi ettei Speden Spelejä enää ole.

6. Olen kokeillut miljoonaa harrastusta, kuten miekkailu, potkunyrkkeily, baletti, lambada, ratsastus, tennis, juoksu, sulkapallo, fudis, sähly, telinevoimistelu, hot-jooga jne. Tämä siis ennen kuin hyväksyin sisäisen nörttini ja löysin kirjablogit!

7. Aloitin blogin testimielessä, koska tutkin tuolloin työelämässä toisen genren blogeja ja niiden hyödyntämistä. Yhtäkkiä tajusin, että verkossa voin vapaasti kertoa lukemistani kirjoista ilman että keskustelukumppani katsoo minua oudosti ja kysyy: "Mitä, oletko lukenut muka senkin?"

En keksi seitsemään blogia, joten laitan minäkin tunnustuksen eteenpäin yhdelle, vähän erilaisen genren blogaaja Peppelle: hän on äitiyslomalla oleva päätoimittaja, joka kirjoittaa elämästä vauvan kanssa ja on myös kovan luokan kirjafriikki.

Jens Lapidus: Siisti kosto

LIKE, 2010.

Jens Lapidus on mies, joka on keksinyt nasevan tyylin kirjoittaa. Lisäksi hän on söpö ja esiintyy itse kirjojensa kansissa. Koska hän on asianajaja, tuntee hän Tukholman alamaailman ja pahisten kuviot.

Lapiduksen kirjoissa on hemingwayläinen toteavan kuiva tyyli viety äärimmilleen ja vieläpä koristelu kenoviivoin ja kaksoispistein. Tosimiehet välttävät myöskin verbien käyttöä viimeiseen asti.

Lapiduksen kirjat: ei verbejä. Hahmoista puuttuu naiset/mimmit. Tiukkaa kamaa. Battle rattle.

Miksi näitä sitten lukee kolmekymppinen pikkulasten äiti? Tietty koska haluaisin oikeasti kruisailla pimeillä kujilla ja hakata portsareita kamujen kera, iltasatujen lukemisen sijaan.

No oikeasti ehkä samasta syytä kuin pidän Hemingwaystäkin (mikä ei tarkoita että sijoittaisin kirjat jotekin samalle tasolle laadullisesti). Ne avaavat ikkunan uuteen, kovaan maailmaan ja tuossa todellisuudessa naama näkkärillä luovivien henkilöiden pään sisään.

Kakkoskirja Stockholm Noir -trilogiassa päästää meidät lähiöiden jengien, jugoslaavimafian ja palkkasotilaiden maailmaan. Yksi päähenkilöistä, Mahmut, edustaa Albyn "mutakuonopoweria". Sanaa viljellään kirjassa reippaasti toisen polven maahanmuuttajien itsensä toimesta.

Tarkistin huvikseni mieheni lukemasta italiankielisestä versiosta (Mai far cazzate) ja siellä puhutaan samoissa kohdissa häveliäästi siirtolaisista, immigranti. Italialaiset tuppaavat tykkäämään sievistelystä, mutta heillä aihe on myös taatusti kuumempi peruna kuin meillä.

Kirjasta pitää toiminnan lisäksi myös siksi, että niin roistoja kuin ovatkin, ovat hahmot jollain lailla symppiksiä ja vähän reppanoitakin. Mahmutkin haluaisi viimeisellä tapaamisella halata sopeutumisneuvojaansa (muttei kehtaa), vaikka muka inhosi tämän tylsiä juttuja työn hausta ja saharanlevyistä takamusta.

Actionia siis riittää. Ensimmäinen kirja oli omassa luokassaan ehkäpä Tukholman mielenkiintoisen raha- & prinsessapiirien takia, mutta myös tämän sivut kääntyilivät nopeasti.

Odotan kolmatta, jo sen takia että elättelen yhä toivoa että yhteiset henkilöhahmot liittävät kaikki kolme tarinaa jotenkin yhteen ja ekan kirjan aloitusmysteeri ratkeaa trilogian sulkevassa osassa...

PS Katsoin muuten ykkösosaan pohjautuvan leffan ja petyin. Ei tätä voi siirtää valkokankaalle. Vai mitä mieltä olette? Traileri alla.