Jan Wallentin: Strindbergin tähti

Trillerit on mahdollisesti ainoa kirjakategoria joka ei ole minulle tarkoitettu...

Luin tämän silti.

Joten ei ole ehkä ihme että löysin siitä enemmän huvittavia kuin "henkeäsalpaavan jännittäviä" aineksia.

Alku lupaa peräti hyvää. Hylätyissä kaivoskuiluissa sukeltaminen on jännittävää ja siihen liittyy tarkkoja teknisiä yksityiskohtia, kuten kunnon trillerissä kuuluu ollakin.

Naisia ahdisteleva erakkomainen sukeltaja on mainio karsea hahmo.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli ehkä jiddišinkieliset lainaukset. Ihmettelin hetken mitä ihmeen kieltä nämä saksan, hollannin ja ruotsin sekoitukselta kuulostavat sitaatit ovat - merkityksen pystyi nimittäin ymmärtämään edellisten kielten perusteella.

Kun päähenkilö Don Titelmanin juutalaiset juuret paljastuvat, hoksasin että kieli oli jiddišiä. Piti oikein tarkistaa netistä, että jiddiš tosiaan on eri asia kuin heprea ja sen synty oli keskiaikaisissa saksalaisissa murteissa, mistä syystä se on osin ymmärrettävää. Katsokaa vaikka: Ich vintš dir glik = toivotan sinulle onnea. Mahtavaa! (Olen kielifriikki.)

Noh, seikkailu on siis eräänlainen pohjoismainen Da Vinci -koodi. Toivoin, että pohjoismaisesta mytologiasta olisi saatu enemmän irti mutta se jäi lähinnä alun viitteiksi. Kirjassa seikkaillaan niin Ranskassa, Hollanissa kuin Venäjällä (muistaakseni).

Haluaisin myös tietää miksi kaikissa trillereissä tulee olla 1) meille tuntematton metalli 2) nuori nainen ja vanhempi mies, jotka huomaavat yhtäkkiä seikkailevansa yhdessä platonisesti 3) salaiset järjestöt, pahat tiedemiehet, natsien höpömytologia jne. ovat jo niin kuluneita mm. Indiana Jonesin käsiteltyä ne perinpohjaisesti, ettei niitä kannata edes mainita.

Mutta yksi asia, jonka haluaisin erityisesti nostaa esiin on napajäätikölle pudonnut meteoriitti tai muu hurjan kamala salaisuus. Tätä ovat käyttäneet niin Dan Brown (Meteoriitti) kuin Peter Höeg (Lumen taju - muutoin varsin mainio kirja).

Kohta alan uskoa että siellä on oikeasti jotain.

Myös Strindbergin tähti johtaa meidät hurjaa jäätunnelia (pinnassa pysyy kiinni kuin kärpäspaperissa samalla kun vauhti on huima - myös rullatuolissa istuva pääpahis, vau!) alas napajäätikön sydämeen. Siinä vaiheessa trilleri todella tyssähtää kun päähenkilöt nostaa takaisin tuhoutuvan luolan tieteet ja ihmeet yhdistävistä kauhuista pelastava enkeli (kirjaimellisesti).

Ei muita kommentteja.

Vladimir Nabokov: Lolita

Tervetuloa pedon päähän.

Peto on säälittävä, sarkastinen, häikäilemätön, heikko. Hän kertoo tarinansa salanimellä Humbert Humbert, ja tarinan keskiössä on tietysti 12-vuotias lapsi Lolita, kuten leffan nähneenä tiedämme.

Lolita on yleistynyt laajemmaksi käsitteeksi vetovoimaansa kokeilevista varhaisteineistä ja myös elokuvassa Lolita esitetään lähes osasyyllisenä (muistini mukaan). Kirjasta saa toisen käsityksen. Kertoja on aina vaaninut pikkutyttöjä, ja vain odottanut sopivaa uhria joksi Lolita, Dolores Haze, valikoituu.

Juoni pähkinänkuoressa: Humbert on kirjallisuudentutkija joka vuokraa huoneiston yksinhuoltaja Charlotte Hazelta huomatessaan tämän tyttären. Humbert menee naimisiin äidin kanssa saadakseen olla tyttöä lähellä ja suunnittelee tämän murhaamista, päästäkseen isäpuolena yksin hallitsemaan tyttöä. Charlotte kuolee kuitenkin sopivasti ja Humbert lähtee Lolitan kanssa harharetkille Yhdysvaltoja ristiin rastiin, motellista toiseen. Juosten karkuun paljastumista ja sitä hetkeä kun Lolitan kasvaa tytöstä naiseksi, menettäen mielenkiintonsa.

Kirjan ero elokuvaan on myös kertoja, johon lukija ei voi luottaa. Näemme Lolitan hänen silmiensä läpi, demonisena nymfettinä, ja vain viitteet ja kirjan loppu saavat lukijan ymmärtämään, että Lolita oli vain lapsi, onneton ja yksinäinen tyttö joka rikottiin iäksi.

Kirja on suorapuheisempi kuin elokuva, jossa Lolitan ja isäpuolen suhdetta ei voinut näyttää kuin viitteellisenä. Aihe on häkellyttävä ja samoin se, miten kirjailija on asettunut pedofiilin asemaan tarkkailemaan ja kuvailemaan pikkutyttöjä ja vääntynyttä mieltään.

Koko kirja itse asiassa on häkellyttävä tyylinsä vuoksi. Nabokov kirjoittaa hypnoottisesti, hurjasti, ironisesti. Yhä hurjemmin kun Humbertin mielenterveys alkaa horjua. Teksti vetää lukijan mukaan kiihkeään pyörteeseen, johon Humbert suistuu seuratessaan pakkomiellettään. Lopun murhakohtaus on yksi kauheimmista ja koomisimmista, joita olen lukenut.

Vaikka tarina siis periaatteessa on kamala, on se kirjoitettu todella mahtavasti; lupaan että lukemisesta nauttii niin että hykertelee ääneen. Kirja kannattaa siis ehdottomasti hankkia hyllynsä, eikä vähiten ihastuttavan kannen takia.

Gooooorgeous!

Olen upea! ja löysin taas seurattavakseni uuden kirjablogin, nimittäin Sonjan lukuhetket josta tunnustuksen sainkin. Vastaan siis tunnustuksen edellyttämin kysymyksiin:

Milloin aloitin blogisi?
Syksyllä 2009. Nyt julkaistuja tekstejä on sata ja risat. Olen välillä pitänyt hieman taukoa, jos töissä on ollut kiire, olen ollut lomalla, kärsinyt raskauspahoinvoinnista tai ollut synnyttämässä (mutta myös synnärillä luin toki: suosittelen tilanteeseen jotain kevyehköä, esim. Minishoppaajaa).

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Esittelen lukemiani kirjoja, en kirjoita kaikista lukemistani vaan lähinnä niistä joista pidin, tai jotka pysäyttivät jotenkin muutoin (esim. olivat surkeita tai ällöttäviä). Saatan myös kommentoida pakonomaisesti lukevan arkipäivän haasteita. Lomailen paljon Italiassa ja sieltä käsin olen blogannut hieman italiankielisestä kirjallisuudesta ja mikä vielä kiinnostavampaa, Italian telkkarista...

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen?
Luen todella laidasta laitaan (paitsi tylsiä kirjoja) ja kommentoin lukemiani kirjoja ehdottoman epäammattimaisesti.

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Jouduin työ puolesta tutustumaan toisen genren blogeihin ja huomasin, että koko maailma ja blogin lukutapa oli minulle vieras. - Mikä postaus? Missä ne tekstit on? - Siispä perustin koemielessä blogin päästäkseni sisälle tähän ah niin trendikkääseen blogosfääriin ja sen logiikaan. Olen pitänyt itsekseni lukupäiväkirjaa ruutuvihkoon joten loogista oli siirtää se verkkoon. Koska bloggaaminen oli hauskaa ja löysin samanhenkisiä lukijoita ja muita bloggaajia, jatkoin. Syykin on sama kuin ruutuvihkoaikana - luen niin paljon että unohdan kirjojen nimet ja tapahtumat. Kun kirjoitan arvostelun, jän hetkeksi miettimään kirjaa ja saan siitä näin enemmän irti kuin heittämällä sen nurkkaan ja hyökkäämällä suin päin seuraavan kimppuun. Ja olen iloinen, jos joku löytää blogini avulla uuden hyvän kirjan tai kirjailijan plakkariinsa.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Haluaisin vielä enemmän visuaalisuutta ja katseltavaa luettavan lisäksi. Sitä on jo hieman tuonut uusi rakkauteni, Panasonicin Lumix-kamera.

Tunnustuksen lähetän eteenpäin Marjikselle ja Hannalle.

Bengt Jangfeldt: Axel Munthe - tie Caprin huvilalle

WSOY, 2010.

Huvila meren rannalla on kaikkien aikojen lempikirjani - ainoa kirja jonka olen lukenut uudestaan. Useasti.

Harkitsin poikani nimeämistä Axel Munthen mukaan.

Jos kirjoitatte mitään negatiivisia kommentteja kirjasta, poistan ne välittömästi.

Sain kirjan pienenä muffaltani ja se jäi pölyttymään hyllyyni. Huvila meren rannalla, ajattelin, hmm. Se kertoo varmaan jostain tylsästä tyypistä jossain tapahtumaköyhässä huvilassa, joka horisee jotain ankeita pohdintojaan ja juo teetä verannalla rovastin kanssa.

Luin kirjan vuosia myöhemmin, isoisäni jo kuoltua. Ja voi, se on täynnä seikkailuja, mystiikkaa, uskomattomia anekdootteja, todellista elämää ja kuolemanpelkoa. Minkä kirjan hän antoikaan minulle! Harmi, ettemme voineet enää keskustella siitä, mutta tiedän että se oli yksi hänenkin lempikirjoistaan kertoen lääkärin ammatista, jonka hän Munthen kanssa jakoi.

Kirja on löyhä kokoelma kertomuksia päähenkilönsä (kirjalija) elämästä. Niissä missä elämä on vahvimmin läsnä, on myös kuolema paikalla. Tapahtumapaikka on aina Euroopan kuohuvin piste; Salpêtrièren hypnoosiklinikka ja Napolin ruttohelvetti tai sitten syrjäisen Lapin unenomaiset metsät.

Yläluokan suosima muotilääkäri hoitaa niin kruunupäitä kuin maksutta slummien köyhiä siirtolaisia, tuntien enemmän sympatiaa jälkimmäisiä kohtaan. Kirjassa on loistavin ja hienovaraisin lukemani kuvaus vähittäisestä psykoosiin liukumisesta, Munthen rakentaessa huvilaansa etsien keisarin palatsin jäänteitä kasvimaastaan.

Jangfeldtin kirja avaa näkökulman tekijän elämään toisenlaisena kuin mitä hän itse kirjassaan kuvaa. Sankarilääkärin, humanistin ja sivistyneen erakon kuva ei sinänsä romutu, mutta saa inhimillisiä säröjä. Ja Axel Munthen elämä apteekkarin pojasta Anacaprin huvilan omistajaksi ja kruununprinsessan rakastetuksi on kaikilla mittapuilla värikäs. Munthen elämänkerta sivuaa monien sen ajan kuuluisuuksien elämää. Poliittisten vastakkaisasettelujen maailma ennen sotaa piirtyy hienosti ja samoin olot fasismin Italiassa ja koko Euroopassa sodan syttymisen jälkeen.

Lue ensin Huvila ja sitten tämä. Ja matkusta Caprille!

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö

Tartuin minulle tuntemattoman perulaisen nobelvoittajan kirjaan ilman mitään ennakkokuvaa. Riski ei ollut suuri, sillä yleensä Nobel-palkitut kirjat ovat takuuvarmaa luettavaa siinä kuin Finlandia-palkitut takuutankeaa. ;-)

Päähenkilö Ricardo on perulainen nuori mies, jonka elämän punaiseksi langaksi muodostuu "tuhma tyttö". Tämä sievä, hentoinen ja julma kiipijä ilmestyy Ricardon elämään eri nimillä aina kun se hänelle sopii ja taas kun on aika ottaa askel eteenpäin sosiaalisella asteikolla, katoaa, jättäen Ricardon rakkaustarinan ja toiveittensa raunioille.

Milloin tuhma tyttö on kuubalainen sissi, milloin englantilainen hienostorouva, milloin japanilaisen rikollisen rakastajatar. Sympatiat voisivat olla vauhdikkaan seikkailijattaren puolella, mutta hänestä on tehty jotenkin hienovaraisesti luotaantyöntävä hahmo. Tuhman tytön olemuksessa ja esimerkiksi seksitavoissa on jotain omituisen tunteetonta, lähes epäinhimillistä, joka tuo mieleen Eedenistä itään -kirjan Cathyn.

Ricardo on niin tietoinen onnettomasta tohvelisankarin roolistaan ottaen sen lähes huumorilla, että kirja ei vello traagisuudessa. Mutta

---- huom! nyt seuraa loppua koskevia spoilereita, joita ilman en voi ruotia mielipidettäni kirjasta ----

olin lievästi pettynyt loppuun, vaikka se sinänsä tyylikäs olikin. Olisin mielummin suonut tuhman tytön ratsastavan auringonlaskuun ja uusia valloituksia kohden, mutta kirjailija on päättänyt antaa hänelle mitä sen mitä tuhmat tytöt ilmeisesti hänen mielestään ansaitsevatkin.

Sosiaalisten tikkaiden kiipimisestä ja aina vain lisää vaatimisesta ei seuraa onnea eikä mitään hyvää. Kauneus rapistuu aikanaan ja silloin lasketaan, kuka oikeasti elämässä jotain merkitsee. Sinänsä ehkä tosi ja tärkeä sanoma, mutta kirjailija tuo sen esille varsin osoittelevasti. Tuhma tyttö menettää kauneutensa jopa raadollisemmin kuin Emile Zolan Nana, hänet nimittäin murskataan henkisesti ja aivan konkreettisesti silvotaan fyysisesti kaikista naisellisuuden merkeistä, jotka ovat olleet hänen ainoat pelimerkkinsä elämässä.

Jokin etova sivujuonne siis tarinassa oli, mutta ehkäpä tuhma tyttö sittenkin eli haluamansa kaltaisen elämän ja sai sen viime päiviksi palata luotettavan rakastettunsa syliin. Pidin kuitenkin kirjasta ja sen keveästä, letkeästä kerronnasta jolle 60- ja 70-luvun ilmiöt ja elämäntyyli loivat värikästä ympäristöä.

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro on niitä kirjailijoita, joita osuu enää hyvin harvoin eteen. Hän nimittäin herättää minut miettimään, miten olen pärjännyt tähänastisen elämäni ilman hänen kirjojaan.

Liian paljon onnea on kokoelma kertomuksia, joiden teemat liikkuvat raflaavasti skandaalilehdistön suosikeissa: murhissa, hylkäämisissä, petoksissa, hyväksikäytössä, aviorikoksissa. Itse teksti ei sitten olekaan raflaavaa, vaan hienovaraista, tarkkaa ja pintansa alla kytevää.

Itse niminovelli ei ollut mielestäni kirjan parhaimpia ja hyvin erilainen historiallisessa lähestymistavassaan (1800-luvulla eläneen venäläisen naismatemaatikon elämän yhteenveto).

Sen sijaan rakastin Lasten leikkiä kertomusta, josta kaikki me entiset pikkutytöt tunnistanemme tyttölasten joskus ymmärtämättömän ja viattoman julman maailman. Arkimaailmasta erillään olevalla kesäleirillä voi julmuus eskaloitua odottamattomalla tavalla. Hienointa novellissa oli tyttöjen vaikuttimien äärimmäisen tarkkanäköinen kuvaus, joka saa lukijan sukeltamaan uudestaan lapsen maailmaan, joka on aina jotain muuta kuin aikuinen kuvittelee.

Erinomainen oli myös Ulottuvuuksia. Nainen voi jakaa rakkauden lapsiinsa ja muistot heidän lapsuudestaan aidosti vain lasten isän kanssa. Vaikka tämä olisi entinen mies, ja muistoja varjostaisi järkyttävä tragedia.

Kertomukset ovat selkeitä, tarkkarajaisia, kauniita ja hienosti johdateltuja. Alice Munro on kuningatar!

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Tammi, 2010.

Maria Kallio on kansainvälisellä komennuksella Afganistanissa. Hengen ollessa hiuskarvan varassa ymmärtää hän perheensä tärkeyden. Perhe jatkuu teemana koko kirjassa: maahanmuuttajaperheet ja heidän tyttärensä.

Espoolaisena on Kallio-kirjoja hauska lukea. Tutut paikannimet herättävät hilpeyttä, mutta antavat myös arkista toden tuntua tarinalle.

Itse juoni oli hieman haettu Afganistan-yhteytensä kera. Tai sitten en jaksanut seurata sitä: minulla menivät jossain määrin sekaisin kadonneiden tyttösten nimet, tarinat ja katoamissyyt... Niin voi joskus käydä dekkareita lukiessa. (Ai kuka se murhaaja oli? Ai miksi se tappoi noi?)

Maria Kallio ei ole tässä kirjassa aivan skarpeimmassa terässään. Kyllä hän tylyttää kun pitää, mutta tuntuu jotenkin vetämättömältä. Vai onko se ikä? Vertaan kirjaa ehkä ensimmäisiin tarinoihin, joissa Maria oli nuorempi eikä vielä äiti.

Tiedän mitä äitiys voi ihmiselle tehdä. ;-)

Hauskaa poliisityötä ja lähiödraamaa joka tapauksessa. Kallio ja kollegat ovat miellyttäviä hahmoja. Viihdyttävä, hyvin rullaava dekkari niille jotka arvostavat liiallisen raakuuden puuttumista poliisitarinasta.