Kim Edwards: Muisto tyttärestäni

Bazar, 2010.

On ongelmia tuottavaa lukea jokin äärimmäisen hyvä kirja (Nabukovin anarkistisen runollinen Lolita) ja sen jälkeen joku varsin hyvä (Muisto tyttärestäni) jossa hieman yritellään tunnelmallista kieltä mutta joka kuitenkin on ajanvietekirja, ei klassikko.

Muisto tyttärestäni kertoo tarinan sulkeutuneesta isästä, joka on köyhän lapsuutensa ja sydänsairaan siskonsa kuoleman lukkiuttama. Lääkäriksi opiskellut ja yhteiskunnassa arvostettuun asemaan päätynyt mies joutuu uudestaan traumansa eteen, kun hän sattuman oikusta joutuu avustamaan vaimonsa synnytyksessä ja toisella syntyvistä kaksosista on Downin syndrooma.

Kirjassa kuvaillaan mielenkiintoisesti 60-lukulaista sairaalasynnytystä, jossa synnyttäjä on oikeaoppisesti jalat telineissä ja hänet tainnutetaan eetterillä aina supistusten ollessa kovia ja lapsen syntyessä. Kääk!

Tuore isä muistaa vain syndroomaan liittyvän sydänongelmien ja varhaisen kuoleman riskin ja vaimonsa ollessa tajuttomana pyytää hoitajaa viemään lapsen pois. Vaimolleen hän kertoo tämän kuolleen.

Suusta karannutta valhetta ei voi enää korjata, kun vaimo järjestää lapselle muistotilaisuuden ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä mahdottomammaksi se tulee.

Surumielisen viipyilevästi kirjoitettu kirja kertoo hajoavan perheen tarinaa, jossa sen jäsenet etääntyvät toisistaan ja valuvat syvemmälle ongelmiinsa, salaisuuden määrittäessä perheen ilmapiirin. Mies pitää sen sisällään ja äiti ja poika aistivat heidän välilleen kasvaneen muurin, mutteivät tiedä mistä on kyse.

Hyväosaisen perheen itse aiheutetut ongelmat saavat lukijan lähinnä toivomaan että he ottaisivat itseään niskasta kiinni. Lähinnä odotin loppuratkaisua (tapaavatko he kadonneen tyttären uudestaan? joutuuko isä konfrontoimaan perheensä tekonsa tähden?), jota viivytellään fiilistelemällä melankolisilla tunnelmilla ja maalauksellisella lumisateella tms. Välillä runosuoni on ehtynyt, ja mm. kaikkien pikkulasten kädet ovat kuin meritähtiä. No ovathan ne tietysti, mutta selkis jo ekasta kerrasta.

Miellyttävä kirja kuitenkin kaiken kaikkiaan ja kuvaa ilmeisen onnistuneesti ja holhoamatta siskoa jolla Down.

Tositarinat TOP 5

Viikonlopun tositarinaputkesta inspiroituneena julkaisen karmeimmat true story -kirjat ikinä.. Listaa saa jatkaa!

1) J.T. Leroy: Petollinen on ihmissydän (onneksi paljastui feikiksi!)

2) Dave Peltzer: Pimeän poika (nieleskelin oksennusta kun luin tätä)

3) Deborah Spungen: Nancy
Klassikko! Luin tämän lapsena ja muistan vieläkin miten sain kylmiä kauhunväreitä lapsuusiän skitsofreniasta kärsivän Nancyn kuvitellessa että hyökkäävät hait ympäröivät häntä. Toisessa kohtauksessa hän leikkeli vaatteita saksilla äitinsä kauhuksi. Nyt kohtauksen kauheus ei enää oikein aukene - kuulostaa normaalilta kotiäidin maanantaipäivältäni.

4) Sybil
Lukion äidinkielenopettajani lainasi minulle -tämän vähintäänkin kyseenalaisen kirjan - en muista kirjailijaa. Päähenkilö ihmettelee miksi hänellä on yhtäkkiä aivan erityylisiä vaatteita kuin hän itse ostaisi. Käy ilmi että Sybilille on kehittynyt useita sivupersoonia mielenvikaisen äitinsä mm. roikotettua häntä ylösalaisin lampusta ynnä muuta vatsaa kääntävää.

5) Christiane F: Huumeasema Zoo
Myös tämä on klassikko. Ohessa voi lukea Alice Millerin (Alussa oli kasvatus) kuvauksen päähenkilön lapsuudesta ja miksi hän päätyi narkomaaniksi.

Tässä muutama tositarina lisää.

Viikonlopun true storyt

Haksahdin viime viikonloppuna tosielämän kauhutarinat -kirjallisuuden hetteisille poluille. Luin Vaiennettu Anna (Elbie Lötter) ja Treblinkan viimeinen juutalainen (Chil Rajchman) -kirjat.

Vaiennettu Anna kertoo isäpuolensa hyväksikäytön uhriksi joutuvasta tytöstä. Kirja pohjautuu salanimellä kirjoittavan kirjailijan omaan elämään ja siitä on otettu alkuperämaa Etelä-Afrikassa 11 uusintapainosta. Kirja on dramatisoitu kömpelösti ja henkilöt tyypiteltyjä kuten teiniromaanissa. Tarina kuitenkin on hirveä ja kamalinta siinä on että päähenkilön oma äiti ei uskonut häntä, kun hän vihdoin uskaltaa kertoa mitä kotona öisin tapahtuu.

Tarina ansaitsee tulla kerrotuksi siksi, että lapsia kuunneltaisiin herkemmällä korvalla ja asioihin puututtaisiin. Lopussa on tietopaketti seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sen tunnistamisesta ja siihen puuttumisesta.

Treblinkan viimeinen juutalainen / Rajchman-raportti on harvinainen todistajankertomus Treblinkan tuhoamisleiristä. Kirjoittaja pääsi pakenemaan leirin 2. osasta vankikapinan yhteydessä ja säilyi hengissä sodan loppuun. Hän kirjoitti muistiinpanonsa jo sodan aikana mutta antoi luvan julkaista sen vasta post-mortem, ilmeisesti tuntien syyllisyyttä henkiinjäämisestään ja osuudestaan ruumiiden lajittelussa ja hävityksessä.

Kuten monella muullakin, myös minulla oli viides- tai kuudenluokkalaisena vaihe, jolloin kuulin holokaustista ja pystymättä sitä käsittämään luin kaiken mitä Vuosaaren kirjastolla oli aiheesta tarjota. Rajchmanin kirja on erilainen siinä, että se on tiivistetty, tunteeton ja raivostunut raportti leiriltä, josta selvisi vain muutama edes kertomaan sen olemassaolosta.

Jan Wallentin: Strindbergin tähti

Trillerit on mahdollisesti ainoa kirjakategoria joka ei ole minulle tarkoitettu...

Luin tämän silti.

Joten ei ole ehkä ihme että löysin siitä enemmän huvittavia kuin "henkeäsalpaavan jännittäviä" aineksia.

Alku lupaa peräti hyvää. Hylätyissä kaivoskuiluissa sukeltaminen on jännittävää ja siihen liittyy tarkkoja teknisiä yksityiskohtia, kuten kunnon trillerissä kuuluu ollakin.

Naisia ahdisteleva erakkomainen sukeltaja on mainio karsea hahmo.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli ehkä jiddišinkieliset lainaukset. Ihmettelin hetken mitä ihmeen kieltä nämä saksan, hollannin ja ruotsin sekoitukselta kuulostavat sitaatit ovat - merkityksen pystyi nimittäin ymmärtämään edellisten kielten perusteella.

Kun päähenkilö Don Titelmanin juutalaiset juuret paljastuvat, hoksasin että kieli oli jiddišiä. Piti oikein tarkistaa netistä, että jiddiš tosiaan on eri asia kuin heprea ja sen synty oli keskiaikaisissa saksalaisissa murteissa, mistä syystä se on osin ymmärrettävää. Katsokaa vaikka: Ich vintš dir glik = toivotan sinulle onnea. Mahtavaa! (Olen kielifriikki.)

Noh, seikkailu on siis eräänlainen pohjoismainen Da Vinci -koodi. Toivoin, että pohjoismaisesta mytologiasta olisi saatu enemmän irti mutta se jäi lähinnä alun viitteiksi. Kirjassa seikkaillaan niin Ranskassa, Hollanissa kuin Venäjällä (muistaakseni).

Haluaisin myös tietää miksi kaikissa trillereissä tulee olla 1) meille tuntematton metalli 2) nuori nainen ja vanhempi mies, jotka huomaavat yhtäkkiä seikkailevansa yhdessä platonisesti 3) salaiset järjestöt, pahat tiedemiehet, natsien höpömytologia jne. ovat jo niin kuluneita mm. Indiana Jonesin käsiteltyä ne perinpohjaisesti, ettei niitä kannata edes mainita.

Mutta yksi asia, jonka haluaisin erityisesti nostaa esiin on napajäätikölle pudonnut meteoriitti tai muu hurjan kamala salaisuus. Tätä ovat käyttäneet niin Dan Brown (Meteoriitti) kuin Peter Höeg (Lumen taju - muutoin varsin mainio kirja).

Kohta alan uskoa että siellä on oikeasti jotain.

Myös Strindbergin tähti johtaa meidät hurjaa jäätunnelia (pinnassa pysyy kiinni kuin kärpäspaperissa samalla kun vauhti on huima - myös rullatuolissa istuva pääpahis, vau!) alas napajäätikön sydämeen. Siinä vaiheessa trilleri todella tyssähtää kun päähenkilöt nostaa takaisin tuhoutuvan luolan tieteet ja ihmeet yhdistävistä kauhuista pelastava enkeli (kirjaimellisesti).

Ei muita kommentteja.

Vladimir Nabokov: Lolita

Tervetuloa pedon päähän.

Peto on säälittävä, sarkastinen, häikäilemätön, heikko. Hän kertoo tarinansa salanimellä Humbert Humbert, ja tarinan keskiössä on tietysti 12-vuotias lapsi Lolita, kuten leffan nähneenä tiedämme.

Lolita on yleistynyt laajemmaksi käsitteeksi vetovoimaansa kokeilevista varhaisteineistä ja myös elokuvassa Lolita esitetään lähes osasyyllisenä (muistini mukaan). Kirjasta saa toisen käsityksen. Kertoja on aina vaaninut pikkutyttöjä, ja vain odottanut sopivaa uhria joksi Lolita, Dolores Haze, valikoituu.

Juoni pähkinänkuoressa: Humbert on kirjallisuudentutkija joka vuokraa huoneiston yksinhuoltaja Charlotte Hazelta huomatessaan tämän tyttären. Humbert menee naimisiin äidin kanssa saadakseen olla tyttöä lähellä ja suunnittelee tämän murhaamista, päästäkseen isäpuolena yksin hallitsemaan tyttöä. Charlotte kuolee kuitenkin sopivasti ja Humbert lähtee Lolitan kanssa harharetkille Yhdysvaltoja ristiin rastiin, motellista toiseen. Juosten karkuun paljastumista ja sitä hetkeä kun Lolitan kasvaa tytöstä naiseksi, menettäen mielenkiintonsa.

Kirjan ero elokuvaan on myös kertoja, johon lukija ei voi luottaa. Näemme Lolitan hänen silmiensä läpi, demonisena nymfettinä, ja vain viitteet ja kirjan loppu saavat lukijan ymmärtämään, että Lolita oli vain lapsi, onneton ja yksinäinen tyttö joka rikottiin iäksi.

Kirja on suorapuheisempi kuin elokuva, jossa Lolitan ja isäpuolen suhdetta ei voinut näyttää kuin viitteellisenä. Aihe on häkellyttävä ja samoin se, miten kirjailija on asettunut pedofiilin asemaan tarkkailemaan ja kuvailemaan pikkutyttöjä ja vääntynyttä mieltään.

Koko kirja itse asiassa on häkellyttävä tyylinsä vuoksi. Nabokov kirjoittaa hypnoottisesti, hurjasti, ironisesti. Yhä hurjemmin kun Humbertin mielenterveys alkaa horjua. Teksti vetää lukijan mukaan kiihkeään pyörteeseen, johon Humbert suistuu seuratessaan pakkomiellettään. Lopun murhakohtaus on yksi kauheimmista ja koomisimmista, joita olen lukenut.

Vaikka tarina siis periaatteessa on kamala, on se kirjoitettu todella mahtavasti; lupaan että lukemisesta nauttii niin että hykertelee ääneen. Kirja kannattaa siis ehdottomasti hankkia hyllynsä, eikä vähiten ihastuttavan kannen takia.

Gooooorgeous!

Olen upea! ja löysin taas seurattavakseni uuden kirjablogin, nimittäin Sonjan lukuhetket josta tunnustuksen sainkin. Vastaan siis tunnustuksen edellyttämin kysymyksiin:

Milloin aloitin blogisi?
Syksyllä 2009. Nyt julkaistuja tekstejä on sata ja risat. Olen välillä pitänyt hieman taukoa, jos töissä on ollut kiire, olen ollut lomalla, kärsinyt raskauspahoinvoinnista tai ollut synnyttämässä (mutta myös synnärillä luin toki: suosittelen tilanteeseen jotain kevyehköä, esim. Minishoppaajaa).

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Esittelen lukemiani kirjoja, en kirjoita kaikista lukemistani vaan lähinnä niistä joista pidin, tai jotka pysäyttivät jotenkin muutoin (esim. olivat surkeita tai ällöttäviä). Saatan myös kommentoida pakonomaisesti lukevan arkipäivän haasteita. Lomailen paljon Italiassa ja sieltä käsin olen blogannut hieman italiankielisestä kirjallisuudesta ja mikä vielä kiinnostavampaa, Italian telkkarista...

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen?
Luen todella laidasta laitaan (paitsi tylsiä kirjoja) ja kommentoin lukemiani kirjoja ehdottoman epäammattimaisesti.

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Jouduin työ puolesta tutustumaan toisen genren blogeihin ja huomasin, että koko maailma ja blogin lukutapa oli minulle vieras. - Mikä postaus? Missä ne tekstit on? - Siispä perustin koemielessä blogin päästäkseni sisälle tähän ah niin trendikkääseen blogosfääriin ja sen logiikaan. Olen pitänyt itsekseni lukupäiväkirjaa ruutuvihkoon joten loogista oli siirtää se verkkoon. Koska bloggaaminen oli hauskaa ja löysin samanhenkisiä lukijoita ja muita bloggaajia, jatkoin. Syykin on sama kuin ruutuvihkoaikana - luen niin paljon että unohdan kirjojen nimet ja tapahtumat. Kun kirjoitan arvostelun, jän hetkeksi miettimään kirjaa ja saan siitä näin enemmän irti kuin heittämällä sen nurkkaan ja hyökkäämällä suin päin seuraavan kimppuun. Ja olen iloinen, jos joku löytää blogini avulla uuden hyvän kirjan tai kirjailijan plakkariinsa.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Haluaisin vielä enemmän visuaalisuutta ja katseltavaa luettavan lisäksi. Sitä on jo hieman tuonut uusi rakkauteni, Panasonicin Lumix-kamera.

Tunnustuksen lähetän eteenpäin Marjikselle ja Hannalle.

Bengt Jangfeldt: Axel Munthe - tie Caprin huvilalle

WSOY, 2010.

Huvila meren rannalla on kaikkien aikojen lempikirjani - ainoa kirja jonka olen lukenut uudestaan. Useasti.

Harkitsin poikani nimeämistä Axel Munthen mukaan.

Jos kirjoitatte mitään negatiivisia kommentteja kirjasta, poistan ne välittömästi.

Sain kirjan pienenä muffaltani ja se jäi pölyttymään hyllyyni. Huvila meren rannalla, ajattelin, hmm. Se kertoo varmaan jostain tylsästä tyypistä jossain tapahtumaköyhässä huvilassa, joka horisee jotain ankeita pohdintojaan ja juo teetä verannalla rovastin kanssa.

Luin kirjan vuosia myöhemmin, isoisäni jo kuoltua. Ja voi, se on täynnä seikkailuja, mystiikkaa, uskomattomia anekdootteja, todellista elämää ja kuolemanpelkoa. Minkä kirjan hän antoikaan minulle! Harmi, ettemme voineet enää keskustella siitä, mutta tiedän että se oli yksi hänenkin lempikirjoistaan kertoen lääkärin ammatista, jonka hän Munthen kanssa jakoi.

Kirja on löyhä kokoelma kertomuksia päähenkilönsä (kirjalija) elämästä. Niissä missä elämä on vahvimmin läsnä, on myös kuolema paikalla. Tapahtumapaikka on aina Euroopan kuohuvin piste; Salpêtrièren hypnoosiklinikka ja Napolin ruttohelvetti tai sitten syrjäisen Lapin unenomaiset metsät.

Yläluokan suosima muotilääkäri hoitaa niin kruunupäitä kuin maksutta slummien köyhiä siirtolaisia, tuntien enemmän sympatiaa jälkimmäisiä kohtaan. Kirjassa on loistavin ja hienovaraisin lukemani kuvaus vähittäisestä psykoosiin liukumisesta, Munthen rakentaessa huvilaansa etsien keisarin palatsin jäänteitä kasvimaastaan.

Jangfeldtin kirja avaa näkökulman tekijän elämään toisenlaisena kuin mitä hän itse kirjassaan kuvaa. Sankarilääkärin, humanistin ja sivistyneen erakon kuva ei sinänsä romutu, mutta saa inhimillisiä säröjä. Ja Axel Munthen elämä apteekkarin pojasta Anacaprin huvilan omistajaksi ja kruununprinsessan rakastetuksi on kaikilla mittapuilla värikäs. Munthen elämänkerta sivuaa monien sen ajan kuuluisuuksien elämää. Poliittisten vastakkaisasettelujen maailma ennen sotaa piirtyy hienosti ja samoin olot fasismin Italiassa ja koko Euroopassa sodan syttymisen jälkeen.

Lue ensin Huvila ja sitten tämä. Ja matkusta Caprille!